Sari Valto

Sari Valto

Finland

Sari Valton ohjelmassa keskustellaan ajan ilmiöistä, arjen puheenaiheista ja joskus kipeistäkin ihmiselämän ongelmista. Ohjelman vieraat tuovat keskusteluun erilaisia ja usein vastakkaisiakin näkökantoja ja maailmankuvia. Sari Valton keskustelusarjan pohjavireenä liikkuu isompi tarina siitä, millaisten arvojen keskellä elämme ja mitä pidämme oikeana.

Episodes

Sari Valto: Eivätkö nuoret osaa enää suomea?: 30.05.2017 11.30  

"Minulle tulee lukioon oppilaita, jotka eivät osaa selittää, mitä tarkoittaa 'lause'. Sijamuodoista ei ole mitään hajua, yhdyssanoja ei osata, tavutuskin on pielessä. En voi mennä opetuksessa eteenpäin, kun perusasioitakaan ei osata. Meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa, koska he eivät ymmärrä käyttämääni sanastoa. Oppilaiden kirjoittamat tekstit ovat huonotasoisia sekä kieliopillisesti että ylipäätään sisällöllisesti. Sanotaan, että kirkas ajattelu näkyy kirkkaana kirjoittamisena, joten näkemieni tekstien perusteella epäilen, ajattelevatko nuoret mitään! Kriittinen, omakohtainen havainnointi puuttuu tyystin. Saatetaan vain puuskahtaa, että olen huono tässä, eikä ymmärretä, että äidinkieli on opittavissa oleva taito, mutta sen opetteleminen vaatii työtä," kertoo Vantaan Lumon lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Paula Halme. Halme huomauttaa, että hän opettaa Lumon lukiossa, minne pääsee jo 7 keskiarvolla. Mutta samanlaisia huomioita on tehnyt yliopisto-opiskelijoista suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta. "Samanlaisia trendejä siellä on nähtävissä. Opiskelijat ovat yllättyneitä siitä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja! Käsitys kieliopista on heikko. Kaiken kaikkiaan nuorten äidinkielen osaaminen on heikentynyt jyrkästi 2010-luvulla, kun samaan aikaan tietokoneiden ja somen merkitys on noussut. Isommassa kuvassa näen kehityksen yhtenä syynä sen, että koko alakoulun ajan äidinkieltä opettavat luokanopettajat, joiden omassa koulutuksessa äidinkielen osuus on todella pieni. Mielestäni kolmannelta luokalta lähtien äidinkieltä pitäisi opettaa siihen erikoistunut opettaja. Alakoulussa pitäisi rakentaa se pohja," sanoo Anneli Pajunen. Hänen mukaansa toinen syy kielitason heikkenemiseen on, että lapset ja nuoret elävät yhä vähemmän eri-ikäisten ihmisten kanssa. Suvut ovat hajaantuneet, ympärillä olevien ihmisten määrä on vähentynyt ja aikuiset eivät puhu lapsille enää niin paljon. Luetaan vähemmän kuin ennen. Luullaan myös, että äidinkieltä opitaan ikään kuin itsestään, eikä sen eteen tarvitse nähdä erityistä vaivaa. "En halua kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kyllä kouluopetuksessa pitäisi vahvistaa kieliopin opettamista. Nyt ei opeteta esimerkiksi erilaisia johdoksia kuten 'juosta, juoksennellessa'. Sanasto kasvaa hitaasti ja siihen pitäisi satsata." Äidinkielen aineopettajia harmittaa se, että äidinkielen tunneille on heitetty muita isoja kokonaisuuksia kuin mediataitoa ja kuva-analyysia, jotka vievät itse ydinopetukselta aikaa. Lisäksi heitä sapettaa opetusministeriön työryhmän aie muuttaa äidinkielen yo-koe yksipäiväiseksi. "Jo nyt oppilaiden motivaatio on nollassa. Yo-kokeen supistaminen ei ainakaan nosta heidän opiskelumotivaatiotaan," sanoo Paula Halme.

Sari Valto: Luonnon parantava voima: 23.05.2017 10.00  

Jo Aristoteles sanoi, että kävely ulkona selkeyttää mielen ja Einstein käveli metsiköissä ja puutarhoissa, koska hänkin sanoi sen parantavan hänen ajatteluaan. Luonnon on aina tiedetty vaikuttavan suotuisasti stressiin ja virkistävän niin kehoa kuin mieltäkin. Nyt tähän vanhaa havaintoa on alettu todentaa tutkimuksilla niin maailmalla kuin meillä Suomessakin. Stressitason ja henkisen kuormittuneisuuden laskeminen luonnossa on todettu paitsi psykologisilla mittareilla myös aivokuvantamisen avulla. Vihaiset tunteet lientyvät ja empaattisuus kasvaa metsässä liikkuessamme. Luonnon on todettu parantavan ihmisen tarkkaavaisuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luonto myös ruokkii luovuuttamme. Luontoympäristön sisältämät monipuoliset mikrobit vaikuttavat ennaltaehkäisevästi terveyteemme. Luonnossa liikkuminen aktivoivat valkosolujen toimintaa elimistössämme ja valkosolut parantavat vastustuskykyämme. Verenpaine laskee jo parinkymmenen minuutin jälkeen. On myös todettu, että sairaat toipuvat nopeammin, jos näkevät ikkunasta luontomaiseman. Tässä muutama tutkimustulos. Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen kertoo, että Lukessa on menossa tällä hetkellä neljä isoa tutkimushanketta, jotka liittyvät ihmisen terveyteen ja luontoon. Siellä tutkitaan, millainen metsä toimii kaikista parhaiten parantavana elementtinä. Pitääkö metsän olla luonnontilassa vai riittääkö hakattu talousmetsä tai kaupunkipuisto? Lukessa tehdään myös testiä siitä, voisiko pelkkä virtuaaliluontotila palauttaa työntekijän stressaantuneesta tilasta. Millainen tilan pitäisi olla ja millainen merkitys siinä olisi kuvalla ja äänellä? Kolmas hanke liittyy luontoliikuntaan. Millainen viherympäristö houkuttelee liikkumaan ja kenelle luontoliikunta erityisesti voisi sopia? Ja miten luontoliikunnan määrää saataisiin nostettua ja tehostettua sen ennaltaehkäisevää vaikutusta? Ja neljäs hanke liittyy taloudellisiin seikkoihin: millaista taloudellista hyötyä voi tuoda kaupunkiympäristön kehittäminen niin, että siinä suositaan viheralueita? Miten se näkyy terveydenhuollon kuluissa? Vapaa toimittaja, maantieteilijä ja Esoteerinen maantiede –blogia pitävä Marko Leppänen on yhdessä Adela Pajusen kanssa juuri julkaissut Terveysmetsä –kirjan (Gummerus). Siinä hän käy läpi erilaisia luontopaikkoja kuten metsiä, kallioita, vesiä, soita, niittyjä ja viljelymaita ja miettii, miten nämä erilaiset paikat vaikuttavat ihmiseen. Leppänen haluaa teoksellaan kannustaa ihmisiä syventämään luontosuhdettaan.

Sari Valto: Shoppailu vei ylivelkaantumiskierteeseen: 09.05.2017 11.15  

”Shoppailin avioerosuruuni ja availin huoletta erilaisia luottotilejä ketjuliikkeisiin. Lyhennyserät kun tuntuivat aluksi pieniltä. Mutta vähitellen pienistä puroista alkoi kertyä melkoinen velkataakka, enkä enää pystynyt hallitsemaan sitä. Jätin lopulta lyhennykset maksamatta ja ne menivät ulosottoon. Velkaa oli kaiken kaikkiaan 60.000 euroa, ” kertoo Nora Virtanen taannoisesta tilanteestaan. Nyt hän on päässyt velkajärjestelyyn ja asiat ovat alkaneet kohentua. Suomessa on 374 000 ihmistä, jolla on maksuhäiriömerkintä. Maksuhäiriöt perustuvat perustuvat pitkälti kulutusluottoihin ja pikavippeihin. Myös erilaiset osamaksut ja verkkokauppalaskut saattavat kasaantua niin, että maksukyky alkaa heikentyä. Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzar näkee yhdeksi syyksi velkaisten suureen määrään nykyisen kuluttamiseen perustuvan elämäntapamme. ”Tavaraa hankitaan ensin ja sitten vasta maksetaan. Yhteiskuntamme perustuu kuluttamiseen. Säästämistä ei enää korosteta missään. Ihmisillä on puutteita taloudenhallinnan perusteissakin, eivätkä uudet ns kätevät maksutavat auta asiassa. Rahasta on korttien ja kännykkämaksamisen yleistyessä tulossa näkymätöntä,” Pantzar sanoo. Pantzarin mielestä kuntien talous-ja velkaneuvonnan pitäisi keskittyä enemmän velkaantumisongelmien ennaltaehkäisemiseen sen sijaan, että siellä ratkotaan jo pahaksi menneitä ylivelkaantumistapauksia. Lisäksi hänen mielestään ihmisiä olisi nykyistä tehokkaammin suojeltava itseltään, ettei ylivelkaantuneille myönnettäisi aina uudelleen lisää luottoa. ”Koska ihmiset kuluttavat, oli mikä oli, niin pitäisi olla olemassa enemmän jonkinlaisia sosiaalisia luottoja. Nykyiset vertaistukilainat ovat moraalittomia, koska niiden rahoitus hankitaan vähävaraisilta ihmisiltä”, Pantzar sanoo. Nora Virtasen velkataakan ulosmittausta on vuosien ajan helpottanut se, että hänen suojaosuutensa on viiden lapsen ansiosta ollut niin suuri, ettei palkkaan ole juuri koskettu. Suojaosuus on nyt laskemassa, koska kotona asuu enää kaksi lasta. ”Mutta toisaalta ensi vuoden aikana iso osa veloistani on vanhentumassa. Loppuosalle koitan hankkia takausta. Enää en osta mitään yli varojeni.” Nora Virtanen työskentelee toiminnanjohtajana vähävaraisten hyväksi toimivassa järjestössä Hopessa. Samaan järjestöön hän tutustui vuosia sitten asiakkaan ominaisuudessa. Nyt hän auttaa monia muita ylivelkaantuneita.

Sari Valto: Muurien sisälle ja sieltä ulos - mikä on lopputulos?: 02.05.2017 11.15  

”Vankila pelasti minut. Ilman sitä en olisi nyt tässä,” toteaa moninkertainen ex-pankkiryöstäjä Jan Jalutsi. Hänen kohdallaan vankeusrangaistus on siis tuottanut tulosta. Tosin siihen tarvittiin monta tuomiota ja pitkä aika; Jalutsin elämästä on mennyt parikymmentä vuotta vankiloissa ja karkureissuilla. Nykyään Jalutsi tekee työtä nuorten eteen, jotta heistä mahdollisimman harva joutuisi rikoskierteeseen. ”Vankilan voi kyllä sanoa pelastaneen minut loppujen lopuksi, mutta suuressa kuvassa sanoisin, että yhteiskunnan pitäisi eniten satsata ennalta ehkäisemiseen. Rahat pitäisi suunnata nuorten tukemiseen, eikä vankien hyysäämiseen. Vankiloissa laitetaan satojatuhansia euroja kaikenlaisiin kursseihin, joiden hyöty on kyseenalainen. Siellä on paljon uusavutonta porukkaa, joille työnteko olisi parasta apua,” Jalutsi sanoo. Keskustelun toinen vieras, Kriminaalihuollon tukisäätiön asumispalvelupäällikkö Olli Kaarakka näkee myös, että vankeusrangaistusten sisällössä olisi paljon kehittämisen varaa. Kaiken pitäisi hänen mukaansa tähdätä vangin vapauttamiseen. Siihen, että vanki saataisiin tuomion sovittamisen jälkeen yhteiskunnan jäseneksi takaisin. ”Miten se on mahdollista, jos vankeusrangaistus nimenomaan pyrkii eristämään vangin yhteiskunnasta? Suljettu laitos on siinä mielessä järjetön. On vankeja, jotka eivät ole koskaan asuneet yksin vaan aina laitoksissa. Heillä ei ole mitään arjessa tarvittavia taitoja vapautumisen jälkeen. Rikoksen uusimisriski on silloin suuri. Enemmän systeemiä pitäisi kehittää avovankiloiden, erilaisten yhdyskuntapalveluiden ja valvotun vapausrangaistuksen eli ns pantarangaistusten suuntaan ja tätä kautta saada ihmistä itseään vastuulliseksi elämästään”, sanoo Kaarakka. Kaarakalla on myös kokemusta arjesta muurien sisäpuolella, sillä hän on uransa varrella tehnyt töitä myös vanginvartijana ja vankilan apulaisjohtajana.

Sari Valto: Älä ota vanhemmistasi mallia!: 25.04.2017 11.15  

Olitko aikana ennen lapsia aina vannonut, että sinusta tulee sitten ihan erilainen äiti tai isä kuin omasi olivat olleet sinulle itsellesi? Ja sitten konfliktitilanteessa huomaatkin tiuskivasi lapsille aivan samalla lailla kuin isäsi tai äitisi aikoinaan? Tai ihmetteletkö, miksi sinun on niin vaikeaa näyttää parisuhteessa tunteitasi ja epäilet syyksi huonoa luonnettasi, mutta et tule ajatelleeksi, ettet itse asiassa koskaan lapsena nähnyt omien vanhempiesi näyttävän toisilleen mitään tunteita? Miten voisit siis osata jotain sellaista, mitä et ole koskaan oppinut? Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on tehnyt tästä kaikesta kirjan "Vanhempieni kaltainen". Kirjaansa hän haastatteli viittäkymmentä eri-ikäistä ihmistä ja kyseli heiltä, miten he muistavat lapsuutensa. Mitä heiltä odotettiin lapsena, jotta he saivat kokea tulleensa rakastetuiksi? Kokivatko he, että heidän tarpeensa otettiin todesta vai ovatko he nyt aikuisina jääneet tavallaan rakkautta vailla oleviksi lapsiksi? Ovatko he oppineet luottamaan ihmisiin? Mitä he lapsena näkivät vanhempien välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista? Näiden kysymysten kautta ihminen voi alkaa hahmottaa sitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat hänen tapaansa olla vanhempi ja puoliso. Ehkä kaikki ongelmat eivät johdukaan huonosta luonteesta vaan kyse on huonosta toimintatavasta, jonka ihminen on alitajuisesti omaksunut lapsuudessaan. Ohjaaja Liisa Mustonen on paljon miettinyt sitä, mitä on olla suuriin ikäluokkiin kuuluneen naisen kasvattama? Miten omaan äitiin oli vaikuttanut se, että häntä kasvatti sodan kokenut sukupolvi? Miten eri sukupolvien käsitys naiseudesta ja mieheydestä eroavat toisistaan? Liisa Mustonen on myös huomannut, että hänen lapsena saamansa ns vapaa kasvatus on vaikuttanut hänen omaan tapaansa olla äiti. Rajattomuuden tunne vaikutti myös hänen ensimmäiseen avioliittoonsa niin, että se päättyi lopulta eroon. Terapian avulla Mustonen on alkanut katkaista erilaisia menneisyyden ketjuja ja löytää tasapainoa omaan vanhemmuuteensa ja tapaansa olla parisuhteessa.

Sari Valto: Aivopesua uskon nimissä: 18.04.2017 11.15  

Kuusi vuotta sitten it-alalla työskentelevä Terho Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa uuskarismaattista hengellistä yhteisöä johtava henkilö "tukijoukkoineen" yritti rukoilla kuollutta miestä henkiin - miestä, jolle oli jo tehty ruumiinavaus ja joka makasi pöydällä oikeuslääketieteellisen laitoksen kappelissa. Tilanne oli makaaberi ja kaikkea muuta kuin vainajaa kunnioittava. "Olin kuulunut syntymästäni asti helluntailaiseen liikkeeseen, mutta tuo hetki avasi silmäni ja päätin erota liikkeestä", kertoo Miettinen. Epäilyksen hetkiä Miettinen oli kokenut jo lapsena ja viimeistään silloin, kun lähti yliopistoon opiskelemaan ja tieteen maailma avautui hänelle. Hän alkoi ymmärtää, miten kritiikittömästi ihmiset hengellisissä yhteisöissä saattavat toimia. Hän alkoi havaita, miten manipulatiivisesti esimerkiksi ihmeparantumisiin tähtäävissä rukousilloissa ihmisiä ohjaillaan ja miten fiksut ihmiset ylipäätään luovuttavat elämänsä kontrollin itsensä ulkopuolelle, liikkeen johtohahmolle. Ja teki lopulta eropäätöksen tuossa vainajan henkiinmanaamissessiossa. Nyt Terho Miettinen on Uskontojen uhrien ry:n puheenjohtaja. Viime viikolla hän julkaisi yhdessä Raija Pellin kanssa kirjan "Harhaanjohtajat vahvassa uskossa" (Docendo 2017). Kirjassa Miettinen käy läpi erinäisiä rikoksia ja muita väärinkäytöksiä, joita uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut vuosien mittaan ja pohtii, miksi seurakuntalaiset saattavat puhua esimerkiksi johtajansa tekemät talousrikokset tai erilaiseen hyväksikäyttöön syyllistymisen parhain päin. Keskustelussa on mukana Tuija Hovi, joka tutkii Turun yliopistossa karismaattisuutta Suomessa, tällä hetkellä erityisesti Amerikasta lähtöisin olevan Healing Rooms -rukouspalvelun toimintaa meillä. Tutkimuksissaan hän on pohtinut ihmisen kääntymistä uskoon ja karismaattisiin liikkeisiin kuulumisen jäsenyyttä ja käsityksiä terveydestä ja parantumisesta.

Sari Valto: Sairaalapapin työ on rinnalla kulkemista: 11.04.2017 11.00  

Sairaalapapin työ - kärsimyksen ja kuoleman keskellä tapahtuvaa vaikeaa ja raskasta työtä? Sitäkin, mutta ennen kaikkea työtä, jossa saa kokea olevansa tarpeellinen ja tuovansa lohtua ja levollisuutta tolaltaan menneille ihmisille. Näin kokee sairaalapappi Harri Heinonen. Heinonen työskentelee kahden muun papin kanssa Tyksin syöpätautien ja keuhkotautien osastoilla sekä aikuisten teho-osastolla. Lisäksi hän tekee työtä saattohoitokodissa ja kotikäyntejä ALS-potilaiden luona. "Sairastuttuaan ihminen kysyy lähes poikkeuksetta 'miksi'. Miksi juuri minulle käy näin, mitä väärää olen tehnyt, jotta joudun näin kärsimään. On tärkeää, etten yritä lohduttaa väkisin, koska ahdistusta ei voi pyyhkiä pois. Olen se ihminen, joka kestää tämän 'miksi'-kysymyksen. Ihmisten on saatava purkaa pettymyksensä rehellisesti jollekin, " kertoo Harri Heinonen. Harri Heinonen toimi elämässään ensin 20 vuotta kaupallisissa töissä. Hän myi autoja, välitti kiinteistöjä, pyöritti huoltoasemaa. Keski-iässä hän sai vakavan sydänkohtauksen ja joutui makaamaan sairaalassa kuukauden päivät. Sängynpohjalla hän teki päätöksen. "Kaupankäynti ja juokseminen saavat loppua tähän. Muutan elämäni. En vielä silloin tiennyt, miten, mutta tiesin, että nyt jotain muuta." Toivuttuaan hän pääsi kotiin ja eräänä aamuna hän sitten heräsi selvään tietoon: hän haluaa sairaalapapiksi. "En edes tiennyt juuri mitään sairaalapapin työstä. Vaimo hiukan nieleskeli ilmoitustani, mutta alkoi heti kannustaa minua". Sitten Heinonen kävi yhdessä tyttärensä kanssa aikuislukion ja haki teologiseen. Opinnot hän aloitti 44-vuotiaana. "Valitsin mieluummin sairaalan kuin kirkon työympäristökseni. Valmistuttuani olin lyhyen aikaa seurakuntapappina ja vierastin sitä, että kirkon kirkkaiden kristallikruunujen alla pappi jotenkin nostetaan ansaitsemattomalle jalustalle. Sairaalassa sen sijaan kohtaan ihmiset samalta tasolta. Kuljen vertaisena heidän rinnallaan. Sairaalassa ollaan elämän ääritilanteessa ja sieltä puuttuvat kirkkosalien hienot välineet ja puitteet, " sanoo Harri Heinonen.

Sari Valto: Someraivo - eli mihin empatia katoaa netissä?: 04.04.2017 11.15  

Kun turvapaikanhakija yritti Helsingin Rautatientorilla itsemurhaa, netin keskustelupalstat riehaantuivat. Eivät siksi, että olisi ihmetelty, miksi kyseinen ihminen ei ollut saanut ahdistukseensa apua vaan siksi, että haluttiin joukolla ilmaista pettymys siitä, ettei henkilö onnistunut yrityksessään. "Miksei kukaan mennyt laittamaan sitä köyttä sen pellen kaulan ympärille? Surkeä vätys, kun ei onnistunut edes tuossa! Olisi sietänyt kuolla!" -tyyliset viestit laittavat miettimään, mitä tapahtuu ihmisyydelle, moraalille ja empatiakyvylle, kun ihminen joutuu netissä tunnekuohun valtaan? Ja keskustelu tuntuu vain kiihtyvän volyymiltaan, kun palstatilat täyttyvät samanmielisistä huudoista. Vastalauseet kun halvennetaan maan rakoon. Ja ovatko nämä toiselle kuolemaa ja tuskaa toivovat nettikommentoijat arkielämässä ihan tavallisia perheenisiä ja -äitejä, jotka eivät kadulla sanoisi kenellekään päin naamaa, että "kuolisit pois?" Mutta netissä he päästävät alhaisimmat piirteensä valloilleen? Mihin empatiakyky katoaa netissä ja miten sitä saataisiin verkkokeskusteluun mukaan, sitä on pohtinut NEMO-työryhmänsä kanssa myös aivotutkija Katri Saarikivi. Hän pyrkii kehittämään teknologiaa, jonka avulla tunteet välittyisivät verkossa. Tunteiden välittyminen voisi aktivoida ihmisen empatiamekanismit ja raivo vähenisi, uskoo Saarikivi. Biologi, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on myös laittanut merkille ihmisten "raivoherkkyyden" netissä. Raevaara on itsekin saanut uhkailevaa vihapostia muun muassa mm kirjoituksistaan uskomushoitojen epämääräisyyksistä. Vielä joku vuosi sitten Raevaara oli valmis puolustelemaan vilkkaita ja vihaisiakin nettikeskusteluja sanomalla, että netti on vain tuonut uuden alustan keskustelulle, jota ennen käytiin ehkä torinkulmalla. Mutta nykyään hän on valmis uskomaan, että somessa on itsessään jotain, joka kiihdyttää ihmisten negatiivisuutta ja sen ilmaisemista toisille.

Sari Valto: Perfektionistin paineistunut elämä: 28.03.2017 11.30  

Kun mikään ei koskaan riitä. Kun aina jää puuttumaan jotain. Kun aina pitää tehdä jotain enemmän, jotta haluttu tulos saavutetaan. Eikä haluttua tulosta saavuteta koskaan. Tällaista on ylisuorittajan elämä. Perfektionisti voi toki kaikessa huolellisuudessaan ja tunnollisuudessaan olla hyvä työntekijä. Mutta ennen pitkää ylisuuret vaatimukset kuormittavat hänet ja hän uupuu. Tamperelainen Katri Syvärinen on yksi uupumuksen kokeneista. Joitakin vuosia sitten hän oli perustanut oman hyvinvointivalmennukseen keskittyneen yrityksen ja samaan aikaan hän treenasi kouluratsastuskisoihin, piti luentoja, oli mukana kirjaprojekteissa, teki yritysviestintää ja toimittajan töitä. Päivät olivat ympäripyöreitä. Mutta kaiken mitä Katri teki, piti olla "hyödyllistä", laiskottelua ei sallittua. Lopulta paineet kasautuivat niin, että Katri löysi itsensä keskellä päivää katukiveykselle romahtaneena ja itkevänä. Tuosta hetkestä lähti liikkeelle hänen sisäinen muutoksensa kohti sallivampaa, rennompaa elämää. Kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T.Hakala on laittanut merkille yhteiskunnassa monta ylisuorittamiseen viittaavaa asiaa. Kaiken suorittamisen takana on jatkuva tyytymättömyyden tunne. Hakala väittää, että huolellisuus on työntekijässä pikemminkin haitta kuin etu. Hän myös kehottaa ihmisiä tekemään työnsä mieluummin huonosti kuin tavoittelemaan täydellisyyttä. Meidän on syytä "vähentää purjeita" ja ymmärtää oma mitättömyytemme tässä maailmankaikkeudessa.

Sari Valto: Lesken suru: 21.03.2017 11.15  

Suomessa on noin 300 000 leskeä, joista 240 000 on naisia. Yksi heistä on helsinkiläinen Kirsi Lihr-Koistinen, 67. Hän jäi leskeksi kuusi vuotta sitten. Takana oli yli 20 vuotta kestänyt onnellinen liitto Hannun kanssa. Hannun kuolema kuusi vuotta sitten tuli Kirsille järkytyksenä, vaikka Hannu sairasti vakavasti viimeiset vuotensa. "Hannun poismenon jälkeen olin turta ja väsynyt. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, vain itkien. Elämänhalu sammui, millään ei ollut mitään merkitystä. Tuntui kuin yksi raajoistani olisi riuhtaistu pois. Olin toimintakyvytön. Ystävä tuli syöttämään minua kotiin", Kirsi kuvailee. Vähitellen olo parani sen verran, että Kirsi pystyi lukemaan suruoppaita. Hän meni myös kahteen sururyhmään, vaikka ei osaa sanoa, oliko niistä hyötyä. Pari vuotta Hannun kuoleman jälkeen Kirsi suuntasi vanhaan kotimaahansa Itävaltaan kylpylään ja tämä matka osoittautui käännekohdaksi suruprosessissa. "Olin kylpylässä neljä viikkoa ja otin erilaisia hoitoja. Se, että joku kosketti minua, lohdutti. Kävin vesijuoksussa ja istuin kappelissa. Matka alkoi hoitaa minua." Nykyään Kirsi tuntee olonsa jo valoisaksi, vaikkakaan ei koe enää olevansa se sama iloinen ja aurinkoinen ihminen, mitä hän oli ennen miehensä kuolemaa. Kaipaus iskee välillä lujaa, ja varsinkin aamiaispöydän hiljaisuus tuntuu raskaalta kestää. Kirsi käy mielessään liittoaan läpi ja huomaa vasta nyt pitäneensä montaa liiton hyvää asiaa itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi kokea jälkikäteenkin. Psykoterapeutti Liisa Salmenperä on jo vuosia vetänyt Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseja leskille. Hän sanoo, että moni leski joutuu muovaamaan oman identiteettinsä uudelleen. "Jos olet aiemmin ollut vaimo, niin mitä olet nyt kun toinen on poissa? Myös arkiset asiat huolestuttavat leskiä. Mistä saa apua asioihin, jotka puoliso aiemmin aina hoiti. Yksinäisyys voi myös yllättää. Aiemmin kylään kutsuttiin pariskuntana, nyt ystävyysuhteita saattaa jopa katketa. Seksuaalisuus on tabu, joka hiertää myös leskiä. Moni kärsii kosketuksen puutteesta." Liisa Salmenperä valaa kuitenkin uskoa leskiin sen suhteen, että surun kanssa oppii elämään ja edessä voi olla uusi ja mielenkiintoinen elämänvaihe.

Sari Valto: Olipa kerran tarina: 14.03.2017 11.15  

Elämme keskellä valtavaa tiedon ylitarjontaa. Kohina ja häly turruttavat ihmisiä, on vaikeaa tietää, mitä pitäisi oikeastaan tietää ja mistä sitä tietoa pitäisi etsiä. Tässä tilanteessa aivojemme on helppo rekisteröidä yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat tarinat. Elämmekin tarinoiden ympäröiminä. Tarinoita tuottavat meille paitsi elokuvat, tv-sarjat, kirjallisuus, myös journalismi, mainonta, markkinointiviestintä, yritykset ja politiikka, nykyään myös tiede – aina emme edes huomaa, että meihin yritetään vaikuttaa tarinoiden kautta. Sillä sillä on valta, joka osaa kertoa tarinoita. Häntä kuunnellaan, hänet muistetaan. Näin on ollut aikojen alusta, mutta tarinallistaminen on nykyään tehokkaasti tuotteistettu. Tarinat eivät välttämättä ole valheellisia, mutta ne väkisinkin muovaavat todellisuutta yksinkertaisempaan muotoon. Ne karsivat jotain informaatiota pois ja korostavat jotain muuta. Näemmekö enää koko totuutta tarinoiden takaa? Asiaa pohtivat kielitieteen tutkija Janne Saarikivi sekä viestintäyrittäjä Riikka Kämppi.

Sari Valto: Elämme positiivisuuden tyranniassa: 07.03.2017 11.30  

Nykyään jo päiväkotilapset ovat oppineet puhumaan ongelmien sijaan haasteista. Ihmisen on nykyään ajateltava positiivisesti täyttääkseen ihannekansalaisen vaatimukset. Elämäntaito-oppaat, aikakauslehtijutut, ratkaisukeskeiset terapeutit ja työelämäkonsultit puhuvat yhdessä kuorossa positiivisen ajattelun autuaaksi tekevästä voimasta. Jopa poliitikot käyttävät yleisesti myönteisyyspuhetta, vaikka positiivisella ajattelulla ei työttömyysongelmaa ratkaistakaan. Pois tunnelmanpilaaja-ankeuttajat, tilalle innostuneet optimistit! Mutta tulevatko epäkohdat korjatuiksi vain positiivisesti ajattelemalla? Entä jos ihminen ei pystykään vaihtamaan negatiivisia ajatuksiaan positiivisiksi? Onko hän silloin huono ja välittömän terapian tarpeessa oleva ihminen? Voisiko joskus saada marista ilmoille ikäviä tuntemuksia saamatta ankeuttajan leimaa otsaansa? Entä jos me kaikki kelpaisimmekin sellaisina kuin olemme? Ja mikä vielä parempaa: entä jos meiltä vaadittaisiin mieluummin positiivisia tekoja kuin positiivista ajattelua? Teko kun suuntaa ihmisestä ulospäin, ajattelu aina sisäänpäin. Mitä mieltä tästä kaikesta ovat toimittaja, kolumnisti Anna Perho sekä filosofi Lauri Järvilehto? Toimittajana Sari Valto.

Sari Valto: Vegaanius - oikeasti kasvava trendi vai pelkkää hipsterihypetystä?: 21.02.2017 11.30  

Mikäli mediaa on uskominen, vegaaneja on nyt kaikkialla ja lihansyönnistä on tulossa hyvää vauhtia yleisesti paheksuttavaa toimintaa. Mutta mitä kertovatkaan tilastot? Sen, että suomalaiset syövät lihaa nykyään enemmän kuin koskaan: lähes 80 kiloa henkilöä kohden vuodessa. Vihannesten kulutuksessa piikkiä ei näy, vain hedelmien kohdalla nähdään selvää kasvua. Toisaalta on huomattava, että kulutustilastot laahaavat todellisuudesta jäljessä. Kaupan myyntiluvut kertovat, että vihanneksia myytiin viime vuonna miljoonia kiloja enemmän kuin edellisenä vuonna. Ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä on nähnyt uransa aikana monta ruokatrendiä tulevan ja menevän. Kasvisruokavalion kohdalla hän kuitenkin arvelee, että kyse saattaa olla pysyvämmästä muutoksesta. "Jos ajatellaan esimerkiksi mennyttä karppausbuumia, niin silloin ruokavaliomuutosta perusteltiin vain yksilötasolla eli oman hyvinvoinnin kannalta. Kasvisten valintaa perustellaan tämän lisäksi isoilla muilla asioilla kuten tuotantoeläimiin liittyvillä eettisillä kysymyksillä ja lihantuotannon ekologisilla ongelmilla. Yksi merkki muutoksen alkamisesta on sekin, että isot elintarvikejätit ovat alkaneet ottaa vegaanit tosissaan ja tarjota heille omia tuotteitaan." Elintarviketieteiden maisteri Leena Saarisella on pitkä kokemus elintarviketeollisuudesta muun muassa Unileveriltä. Nykyään hän on suomalaisen start-up -yrityksen Verso Foodin hallituksen puheenjohtaja. Verso Food valmistaa kotimaisesta härkäpapusta Härkistä, jauhelihan korvaavaa kasvisproteiinituotetta. Kun Saarinen kumppaneineen alkoi nelisen vuotta sitten kehitellä härkäpapuvalmistetta, ei kasvisruokavalio ollut vielä niin paljon tapetilla kuin nyt. Hän kuitenkin aavisteli, että kiinnostus kasviksiin on nousemassa. Nyt Härkiksen myynti kasvaa jatkuvasti ja siitä suunnitellaan vientituotetta. Mutta onko suomalainen ruokakulttuuri todella muuttumassa vai onko kyse sittenkin vain pienestä lisästä suomalaisten lautasilla?

Sari Valto: Kiusaaja - ilkimys vai reppana?: 14.02.2017 11.30  

Kiusaajatyyppiejä löytyy aina kaikkialta. Päiväkodista, koulusta, yliopistosta, työpaikalta. Mikä saa ihmisen ilkeilemään toiselle? Monet tutkimukset kertovat, että kiusaajalla on heikot sosiaaliset taidot ja huono itsetunto. Psykologi Vesa Nevalainen on tästä eri mieltä: hänen mielestään kiusaaja on yksinkertaisesti "ilkeä paskiainen", jolla on päinvastoin erinomaiset sosiaaliset taidot. Hän osaa iskeä heikkoon kohtaan ja esittää muiden kuin kiusatun edessä viatonta. Hänellä on usein myös hyvä itsetunto. Hän on porukan kuningas. Nevalaisen mielestä ei ole järkeä yrittää liikaa ymmärtää kiusaajaa. Mitä hänen mielestään sitten asialle pitäisi tehdä? Mukana keskustelussa on työvalmentaja Timo Westman, joka otti kouluaikoinaan kiusaajan roolin. Ala-asteella opettaja kiusasi Timoa, yläasteella kapina oli kypsynyt ja Timo alkoi kiusata sekä opettajia että oppilaita. Mitä Timo sanoo Vesan mielipiteistä? Oliko hän nyt jälkikäteen ajateltuna ilkimys vai reppana, joka olisi tarvinnut apua?

Sari Valto: Mihin tarvitsemme henkistä valmennusta?: 07.02.2017 11.15  

Vuosia sitten ekonomi Tommi Kujala tunsi alitajuisesti hakeutuvansa kohti elämänmuutosta. Hän oli tehnyt pitkän uran markkinoinnin johtotehtävissä ja toimi tuolloin mainostoimiston varatoimitusjohtajana. Mutta hän huomasi alkaneensa vältellä työpaikan palavereja ja itse asiassa koko työpaikkaa. Työn merkitys oli alkanut tuntua tyhjältä. Seuraavaksi hän löysi itsensä joogasalilta, vaikka ei koskaan aiemmin ollut harrastanut muuta kuin pallopelejä . Alkoi intensiivinen joogaaminen, joka vei mennessään. Kujalasta tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin jättää entinen elämänsä. Hän irtisanoutui ja myi merenranta-asuntonsa. Nyt hän on perustanut oman joogakoulun ja kouluttautunut paitsi joogaopettajaksi myös enneagrammiohjaajaksi ja elämäntaitovalmentajaksi. Miksi ihmeessä korkeasti koulutettu ihminen jättää hyvin palkatun työnsä ja heittäytyy joogan ja enneagrammin maailmaan? Ehkä samasta syystä miksi ihmiset hakevat sankoin joukoin vastauksia elämäänsä erilaisista selfhelp-kirjoista ja henkisen kasvun kursseista ja hyvinvoinnin lisäystä lupaavilta valmentajilta. "Niin, ihmisillä on nykyään elintasonsa puolesta varaa pysähtyä ja miettiä, kuka minä oikeastaan olen ja mikä on elämän tarkoitus," Kujala sanoo. Samoihin kysymyksiin ihmiset toivovat löytävänsä vastauksia psykoterapeutin vastaanotolta. Psykologi Teemu Ollikainen on kuitenkin huolissaan siitä, että tänä psykokulttuurin, alituisen "minän" etsimisen kultakautena markkinoilla vaanii myös paljon huu-haata. "Suomessa kuka tahansa saa kutsua itseään terapeutiksi ja alkaa hoitaa kenties sairaitakin ihmisiä," Ollikainen sanoo. Hän ihmettelee, miksi korkeastikin koulutetut ihmiset turvautuvat nykyään epätieteellisiin selfhelp-kirjoihin ja maallikkoterapeutteihin. Sari Valto kysyykin molemmilta miehiltä, miksi nykyihmiset ylipäätään haluavat ulkoistaa henkisen hyvinvointinsa palveluntuottajille? Emmekö enää itse osaa määritellä, mikä on juuri itsellemme hyvää elämää? Onko käynnissä antiikin toisinto, jolloin ruumiin ja mielenkulttuurin rinnakkaiselo oli pinnalla? Ensin on trimmattava keho, sitten mieli. Tuleeko projektista koskaan valmista?

Sari Valto: Parisuhde loppui mutta vanhemmuus jatkuu: 31.01.2017 10.05  

Avioero johtuu usein pariskunnan välisistä vuorovaikutusongelmista. Kuitenkin juuri vuorovaikutus pitäisi saada toiminaan eron jälkeen, jos pariskunnalla on lapsia, jotta lapsia ei kuormitettaisi aikuisten ristiriidoilla. Miten tämä onnistuu? "Olisi pystyttävä erottamaan omat myrskyisät tunteet ex-puolisoa kohtaan ja lasten asiat. On laitettava tietoisesti lapsi etusijalle. Usein ajatellaan, että jos kaksi aikuista ei tule toimeen, he eivät voi tulla toimeen eron jälkeenkään. Näin ei tarvitse olla," sanoo suunnittelija Päivi Hietanen Ensi-ja turvakotien liitosta. Hietanen on ollut mukana perustamassa Eroneuvo-vertaistukiryhmiä sekä Neuvokahvila-toimintaa ympäri Suomen. Keskustelussa etunimellään esiintyvä Sari kertoo omasta kuuden vuoden takaisesta erokokemuksestaan ja siitä, miten hän kouluttautui vapaaehtoistyöntekijäksi Eroneuvo-vertaistukiryhmän vetäjäksi. "Oma eroni tuli minulle järkytyksenä ja toivoin, että aikanaan olisin itsekin saanut tällaisesta ryhmästä apua. Siellä voi puida huoliaan siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten järjestetään lasten asuminen, miten taloudelliset asiat ja mistä kaikesta eron takia pitää luopua," sanoo Sari. Mukana keskustelussa on noin vuosi sitten eronnut Pasi, joka on myös hakenut erokipuiluunsa paljon ulkopuolista apua. "Jo ennen eroa lähdimme puolisoni kanssa pariterapiaan ja jatkoimme sitä vielä puoli vuotta eron jälkeen. Oli todella iso apu, että saimme käydä eropäätöksen jälkeen käytännön asioita läpi ulkopuolisen kanssa. Lisäksi lähdin myöhemmin itsekseni eroseminaariin ja parhaillaan olen mukana erovertaistukiryhmässä. Siellä puhutaan paljon juuri lasten asioista. Meille kaikille ensisijainen huoli on tietysti lapset," Pasi kertoo.

Sari Valto: Lääkkeiden väärinkäyttö lisääntyy: 24.01.2017 11.15  

Kymmenen vuotta sitten sairaanhoitaja Kristiina Arramies heräsi olohuoneensa lattialta. Hän oli tokkurassa ja näki kaikkialla pyörivän valkoisia pillereitä. Hänen elämänsä oli menneet kuukaudet ollut päivittäistä ja runsasta rauhoittavien käyttöä. Rauhoittavien käyttö alkoi hänellä avioeron aiheuttamasta kriisistä. Hän käytti vapaa-ajallaan runsaasti alkoholia, mikä aiheutti hänelle voimakasta "morkkista". Tätä oloa hän oppi lieventämään sitten rauhoittavilla, joiden oli aiemmin kriisinsä keskellä huomannut olevan tehokkaita mielialan tasoittajia. Lopulta käyttö oli jo sekakäyttöä ja aivan viimeisinä vaiheina pelkkien lääkkeiden käyttöä. "Olin tuolloin teho-osastolla töissä sairaanhoitajana ja aluksi päihteiden käyttöni rajoittui vapaa-aikaan. Mutta poissaoloja töistä kertyi paljon ja lopulta jäin pitkälle sairaslomalle ja samalla päihteiden käyttö lisääntyi. En nähnyt, että päihderiippuvuuteni oli se ongelmien alkusyy. Lääkitsin riippuvuutta näillä lääkkeillä," toteaa Kristiina Arramies. Hän pääsi lopulta läheistensä tukemana Minnesota-hoitoon ja raitistui. "Minulle pelkkä raitistuminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan halusin lisätä hyvinvointiani ja siksi tarvitsin lisäksi terapiaa," Arramies kertoo. Hän kouluttautui sittemmin itsekin psykoterapeutiksi. Työskennellessään sitten Kalliolan klinikalla hän näki, että asiakkaiksi tuli paljon työssä käyviä ja lääkkeisiin koukahtaneita ihmisiä, myös hoitohenkilökunnan edustajia. Unilääkkeiden, rauhoittavien ja kipulääkeiden väärinkäyttöä on tutkittu Suomessa vain vähän. Käyttäjistä tiedetään se, että heitä on kuukausittain noin 50 000 - 100 000. Keski-ikä on 48 vuotta ja väärinkäyttäjä on useammin nainen kuin mies. Kokopäivätöissä heistä käy 36 prosenttia. Hiukan alle puolella käyttöön liittyy alkoholi. Ongelma onkin, että lääkkeiden väärinkäyttö nähdään samassa sumpussa alkoholin ja muiden päihteiden käytön kanssa, vaikka lääkkeet on alunperin lääkäri määrännyt esimerkiksi unihäiriöihin tai ahdistukseen. Kaikki eivät hae niiden käytöstä päihtymistä vaan saadakseen itsensä "normaalitilaan", mutta koska toleranssi nousee nopeasti, lääkkeitä saatetaan alkaa käyttää yli lääkärin määräyksen. Miten riippuvuus näihin reseptilääkkeisiin syntyy ja miten riippuvuus eroaa muista aineista, siitä ohjelmassa kertoo päihdelääketieteen professori Hannu Alho Helsingin yliopistosta.

Sari Valto: Painonhallinta on mielenhallintaa: 17.01.2017 11.15  

Viime vuonna 950 000 suomalaista yritti vakavissaan laihduttaa. Valtaosa heistä epäonnistui. Miksi? "Siksi, koska laihduttaminen ei onnistu, ellei ole ensin treenannut mieltään. Treenaamaton mieli valitsee aina lopulta mielihyvän. Meille tulee jokin tunne, vaikkapa ahdistus, ja ennen kuin huomaammekaan, olemme lääkinneet ahdistusta syömisellä. Annamme tunteen ohjata valintojamme. Tahdonvoimalla tässä ei onnistu ja sama pätee kaikkiin addiktioihin. Mutta mielenhallintaa on mahdollista opetella," sanoo tietokirjailija ja kouluttaja Paula Salomaa. Hän on työryhmänsä kanssa kehittämässä Tekesin rahoittamaa mielen hallitsemiseen tähtäävää mobiilisovellusta. Siinä ideana on, että ihminen oppisi siirtymään "automaattiohjauksesta manuaaliseksi". "Ajatuksia voi oppia pysäyttämään, esimerkiksi negatiivista ääntä sisällämme - 'et sinä kuitenkaan tässä onnistu'. Samaten voimme oppia vaikuttamaan ajatustemme laatuun. Voimme oppia ajattelemaan, että 'olen vahva ja vapaa, en halua vahingoittaa itseäni ruualla. Lisäksi missä tahansa tunnetilassa voimme oppia valitsemaan reaktion. Koemme ahdistuksen, otamme tunteen vastaan, odotamme kaksi minuuttia ja se on jo neutralisoitunut. Emme päästä itseämme toimimaan tietyssä tunnetilassa," selittää kouluttaja Paula Salomaa. Ylen toimittaja Jenny Lehtinen on yksi niistä sadoista tuhansista, jotka ovat aloittaneet lukemattomia kertoja erilaisia dieettejä ja "uusia, räväkkiä alkuja", mutta joutunut sitten toteamaan pettyneenä, että taaskaan ei onnistunut. Nyt Jenny on saanut tarpeekseen ja hän ei halua enää laihduttaa. Sen sijaan hän hakee itselleen lisää hyvinvointia. "Yleensä ajatellaan, että vasta kun olen laihtunut, voin olla onnellinen. Asia on juuri päinvastoin. Ensin pitää voida hyvin ja vasta sitten sitä saattaa laihtuakin."Jenny Lehtinen on perustanut Ylen nettisivuille Vaakakapina-kokonaisuuden, jonka idea on saada ihmisiä tekemään itselleen hyviä muutoksia. Jennyn mukaan kannattaa ensin tarkistaa, nukkuuko hyvin, millainen on ateriarytmi, onko elämässä mielekästä tekemistä, onko elämässä liikaa stressiä, onko sopivasti kivaa liikuntaa ja kun näihin kiinnittää huomiota, alkaa voida paremmin. Mitä mieltä Jenny on mielentreenistä,se kuullaan tässä toimittaja Sari Valton johtamassa keskustelussa.

Sari Valto: Miksi emme elä arvojemme mukaisesti?: 10.01.2017 11.14  

Pidätkö perhettä tärkeimpänä asiana elämässäsi? Ja huomaat kuitenkin, että suurin osa ajastasi kuluu työpaikalla tai työasioita kotonakin miettien? Pidätkö kunnostasi huolehtimista tärkeänä arvona? Ja huomaat ilta illan jälkeen lösähtäväsi mieluummin sohvalle kuin lähteväsi kuntosalille? Entä onko kaikki periaatteessa hyvin, mutta tunnet elämäsi merkityksettömäksi ja tyhjäksi? Näissä kaikissa esimerkeissä on kysymys arvojen ja tekojen ristiriidasta tai siitä, että emme ylipäätään tunnista arvojamme. Psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviidan vastaanotolle tulee tämän tästä ihminen, jolla on edellä kuvatun kaltaisia kokemuksia. Psykologi, psykoterapeutti Arto Pietikäinen puolestaan on kirjoittanut aiheesta kirjankin "Kohti arvoistasi - suuntaa mielekkäisiin muutoksiin". Myllyviita ja Pietikäinen kertovat, millaisten prosessien ja harjotteiden kautta ihminen voi muuttaa elämäänsä merkityksellisemmäksi. Ensin on löydettävä itselleen tärkeät arvot, sitten pohdittava, millaiset asiat oikeastaan estävät toimimasta näiden arvojen mukaisesti ja lopulta alettava tekemään harjoituksia, joiden avulla omaa käyttäytymistä aletaan muuttaa arvojen suuntaisiksi. On myös opittava tulemaan toimeen sellaisten ajatusesteiden kanssa kuin "ei sinusta kuitenkaan tähän ole" tai "ei mikään muutu kuitenkaan, anna olla". Omalle ystävälle osaamme kenties olla kannustavia, itsellemme emme. Myllyviidan ja Pietikäisen puheista kuullaankin myös nyt psykologian kentällä niin muodikkaat sanat kuin "itsemyötätunto" ja "tietoisuustaidot". Yksi asia on Myllyviidan ja Pietikäisen mielestä selvä: pelkästään jotain ulkoisesti päättämällä asiat eivät muutu. On tutustuttava itseensä syvällisemmin.

Sari Valto: Enkelit ennen ja nyt: 20.12.2016 11.15  

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisista uskoo enkeleihin. Millaisina enkeleitä pidetään ja miksi niihin uskotaan? Sari Valton vierailla on aiheeseen kaksi erilaista näkökulmaa. Teologi ja tietokirjailija Esko Miettinen näkee enkelit kristinuskoon vankasti kuuluvina olentoina, kun taas entinen tangokuningatar ja nykyinen enkeliseminaareja ja -iltoja pitävä Kirsi Ranto edustaa niin sanottua modernia enkeliuskoa.

0:00/0:00
Video player is in betaClose