Search

Sari Valto: Lääkkeiden väärinkäyttö lisääntyy: 24.01.2017 11.15  

Kymmenen vuotta sitten sairaanhoitaja Kristiina Arramies heräsi olohuoneensa lattialta. Hän oli tokkurassa ja näki kaikkialla pyörivän valkoisia pillereitä. Hänen elämänsä oli menneet kuukaudet ollut päivittäistä ja runsasta rauhoittavien käyttöä. Rauhoittavien käyttö alkoi hänellä avioeron aiheuttamasta kriisistä. Hän käytti vapaa-ajallaan runsaasti alkoholia, mikä aiheutti hänelle voimakasta "morkkista". Tätä oloa hän oppi lieventämään sitten rauhoittavilla, joiden oli aiemmin kriisinsä keskellä huomannut olevan tehokkaita mielialan tasoittajia. Lopulta käyttö oli jo sekakäyttöä ja aivan viimeisinä vaiheina pelkkien lääkkeiden käyttöä. "Olin tuolloin teho-osastolla töissä sairaanhoitajana ja aluksi päihteiden käyttöni rajoittui vapaa-aikaan. Mutta poissaoloja töistä kertyi paljon ja lopulta jäin pitkälle sairaslomalle ja samalla päihteiden käyttö lisääntyi. En nähnyt, että päihderiippuvuuteni oli se ongelmien alkusyy. Lääkitsin riippuvuutta näillä lääkkeillä," toteaa Kristiina Arramies. Hän pääsi lopulta läheistensä tukemana Minnesota-hoitoon ja raitistui. "Minulle pelkkä raitistuminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan halusin lisätä hyvinvointiani ja siksi tarvitsin lisäksi terapiaa," Arramies kertoo. Hän kouluttautui sittemmin itsekin psykoterapeutiksi. Työskennellessään sitten Kalliolan klinikalla hän näki, että asiakkaiksi tuli paljon työssä käyviä ja lääkkeisiin koukahtaneita ihmisiä, myös hoitohenkilökunnan edustajia. Unilääkkeiden, rauhoittavien ja kipulääkeiden väärinkäyttöä on tutkittu Suomessa vain vähän. Käyttäjistä tiedetään se, että heitä on kuukausittain noin 50 000 - 100 000. Keski-ikä on 48 vuotta ja väärinkäyttäjä on useammin nainen kuin mies. Kokopäivätöissä heistä käy 36 prosenttia. Hiukan alle puolella käyttöön liittyy alkoholi. Ongelma onkin, että lääkkeiden väärinkäyttö nähdään samassa sumpussa alkoholin ja muiden päihteiden käytön kanssa, vaikka lääkkeet on alunperin lääkäri määrännyt esimerkiksi unihäiriöihin tai ahdistukseen. Kaikki eivät hae niiden käytöstä päihtymistä vaan saadakseen itsensä "normaalitilaan", mutta koska toleranssi nousee nopeasti, lääkkeitä saatetaan alkaa käyttää yli lääkärin määräyksen. Miten riippuvuus näihin reseptilääkkeisiin syntyy ja miten riippuvuus eroaa muista aineista, siitä ohjelmassa kertoo päihdelääketieteen professori Hannu Alho Helsingin yliopistosta.

Pyöreä pöytä: Kesäajasta luopuminen kuntavaalien teemaksi?: 29.03.2017 18.02  

Pyöreässä pöydässä väitellään ajankohtaisista asioista Ruben Stillerin johdolla. Keskustelijoina ovat Taru Tujunen, Mika Pantzar ja Pekka Seppänen. Taru Tujunen vihaa kesäaikaan siirtymistä. Hän onkin pannut merkille, ettei ole ainoa, joka suunnattomasti ihmettelee, miksi kelloja pitää siirrellä. Hän on yksi monista, joka on käynyt allekirjoittamassa kansalaisaloitteen kesäajasta luopumisesta. Tujusen mielestä tarve kesäajalle on poistunut, koska ihmiset elävät nykyään muutenkin omissa, muusta maailmasta riippumattomissa aikatauluissaan. Pekka Seppäsen mielestä kesäaikaa suurempi ongelma on, että meillä on ajan mittaamiseen käytössä täysin mielivaltainen mittayksikkö, tunti, joka ei perustu mihinkään luonnonilmiöön. "Babylonialaisten muinaiseen keksintöön perustuu yhä kaikki meidän tekeminen, esimerkiksi tennistunti. Se kestää tunnin, vaikka jokin muu kesto voisi olla ihmiselle parempi." "Se on todennäköisesti kaikkein vaarallisinta", toteaa Seppänen. Mika Pantzarin mielestä kansakunnalle olisi turvallisempaa siirtyä esimerkiksi 50 minuutin tuntiin, koska sählyvuoroillakin pahimmat loukkaantumiset tapahtuvat aina tuntien loppupuolella. Seppänen innovoi kesäajasta luopumista teemaksi kuntavaaleihin. "Jossain kunnassa joku ryhmittymä voisi kiireesti ryhtyä ajamaan sitä, että siellä olisi vain yksi aika, ja se nousisi koko Euroopan mittaiseksi esimerkiksi." Mika Pantzar tuo pöytään terveisiä sosiologipäiviltä. "Mihin on hävinnyt tietoyhteiskunta, kun siitä ei enää missään puhuta?", hän kysyy. Myös Seppänen muistaa nostalgisesti hienot tietoyhteiskuntastrategiat, joilla visioitiin tulevaisuutta. Hän aprikoi, olisiko asia edelleen olemssa, mutta sana tietoyhteiskunta on korvattu digitalisaatiolla. On toitotettu, että esimerkiksi koululaisten pitäisi Suomessa tehdä digiloikka. "Se tarkoittaa, että kaikille tuodaan repullinen tietoteknisiä laitteita ja romppeita, jotka välittömästi vievät Suomen koulutlaiset harppauksittain kaikkien muiden koululaisten edelle tässä maailmassa." Tujunen muistuttaa, että tietoyhteiskunta on jo toteutunut. "Kuljemme kaikki jatkuvasti mobiililaitteet taskuissamme, lähetämme viestejä suoraan päättäjille ja lastemme opettajille, eikö tässä ole käynyt juuri niin, että tietoyhteiskunta on täällä?" "Pitäisikö tätä juhlia, tietoyhteiskunta on valmis, meillä on laajakaistat taskuissamme", ehdottaa Mika Pantzar. Pekka Seppästä askarruttaa, toteutuuko sukupuolten välinen tasa-arvo Suomessa. Autoalan toimitusjohtaja Mia Miettinen esitti Helsingin Sanomissa rohkeita ajatuksia menneenä viikonloppuna. Miettisen mielestä Suomi on tasa-arvoinen maa "siinä mittakaavassa kuin sen pitääkin olla". Taru Tujusta Miettisen ajatukset ovat vähän käyneet kiristelemään. "Erikoista että yksilökokemuksen kautta halutaan legitimoida, että nyt tasa-arvo on riittävän korkealla tasolla." Tujusen mielestä emme ole aivan valmiita tasa-arvoasioissa, jos ottaa huomioon esimerkiksi naisten miehiä alemmat ansiot tai sen, että parisuhdeväkivallassa uhri on useimmiten nainen. Mika Pantzar pitää Miettisen puheenvuoroa rohkeana. "Mies ei voisi näin sanoa." Pantzar muistuttaa esimerkiksi naisten ajankäytön paineista tai naisten asemasta työelämässä. Yliopistomaailmasta hän nostaa esiin erityisen sovinistisen kulttuurin. Siellä naisten on edelleen vaikeampi edetä, ja esimerkiksi lapsen saanti vaikuttaa moneen asiaan. "Toisaalta olen kyllä huomannut, että kun väitöskirjan tekijä saa lapsen, hän tulee takaisin parempana tutkijana. Lapsi tuo mukanaan suhteellisuudentajua"

Aristoteleen kantapää: Apuva, hupihokema!: 14.10.2015 10.35  

Sketsiryhmä Kummeli juhlii tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan. Sen kunniaksi Aristoteleen kantapäässä uusitaan ohjelma vuodelta 2006, jossa kysytään, onks Viljoo näkynyt? Viljohan on nimittäin aivan parasta A-ryhmää! Kyä näin on! Ai niin, meinasi ihan unohtua, että artisti maksaa aina! Auts töks töks! Useat suustamme ulos ja korvistamme sisään lipsahtavat lausahdukset ovat tuttuja television sketsiohjelmista. Meistä monesta on hauska sanoa tiukan paikan tullen apuva samalla tavalla kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen Pulttibois-sarjaan luoma hahmo James Potkukelkka. Ja tosi hauskaa meistä kaikista etelä-suomalaisista on sanoa nunnukkanunnukka lailaa lailaa, aina kun näemme neljän tuulen hatun. Pieni silmäys suomalaiseen hauskuutteluun muistuttaa siitä, että toisto on aina ollut yksi huumorin peruspilareista. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei ole modernin tv-viihteen perikuva, mutta onhan se aika hauskaa, kun Taula-Matti kertoilee veljeksille metsästystarinoitaan, jotka päättyvät aina lauseeseen ja sitten me juotiin viinaa. Se on hauskaa Eerostakin, joka nappaakin lausahduksen humoristiseen käyttöönsä. Armas J. eli Josef Pullan 1940-luvun suosittujen kirja- ja elokuvahahmojen Ryhmyn ja Romppaisen keskeinen toimintatapa oli sanoa kerran toisensa jälkeen jees tai jopa jees ja just. Sarjakuvataitelija Ola Fogelbergin luomat Pekka ja Pätkä taas olivat hauskoja heppuja ulkonäöltään ja tempauksiltaan, mutta keskeinen osa Pätkän hauskuudesta kiteytyi hänen toistuvaan tokaisuunsa asiahan ei minulle kuulu, mutta. Televisio levitti hokemia kirjoja, radiota ja elokuviakin tehokkaammin. Vasta kun Niilo Tarvajärvi meni televisioon, hänen hokemansa ylös, ulos ja lenkille sekä sillä lailla alkoivat elää omaa elämäänsä suomalaisten suussa. Televisioviihteen ensimmäisen hokemahuumorikauden kuningas oli kuitenkin Spede Pasanen, jonka kansaanmenevään tyyliin kuului paitsi vitsien selittely, myös toisto. Töllöttimen katsojat tutustuivat Spede-showssa myös tv-sketsin peruskaavaan: hassuun hahmoon, jonka viesti yleisölle oli aina samana pysyvä lause. Nasse-setä oli aina hyvin vihainen. Toiston ja hokemien asema hupiviihteessä näkyy myös siinä, että 1970- ja 80-lukujen taitteessa televisiossa toimi joukko kunnianhimoisia käsikirjoittajia, jotka ottivat tehokeinoon selvän pesäeron. Ohjaaja-käsikirjoittaja Pentti Järvinen muistelee, että kun hän vuosikymmenten vaihteessa teki Kari Kyrönsepän kanssa Hepskukkuu-nimistä sarjaa, he päättivät tarkoituksellisesti välttää vakiohahmoja ja niiden hokemia, koska olivat kyllästyneet kyseiseen tehokeinoon. Samalla periaatteella rakennetusta Hukkaputki-sarjasta sentään ikoniksi nousi mitä tahansa kommentoiva dosentti Korsbäck, vaikka sen näyttelijä oli joka jaksossa eri! Käsikirjoittajaan perustuvan hokemaviihteen huippu on epäilemättä Pertsa Reposen käsikirjoittaman Älywapaan Palokunnan sarjasketsi, jossa Heikki Kinnunen kysyi kossupullo verkkareiden takataskussa, että onko viljoo näkynyt, ja kommentoi vastausta yhtälailla unohtumattomasti: aha. 1980-luvun puolivälissä alkoi hokemaviihteessä aivan uusi aika. Viihdeohjelmien käsikirjoituksia alkoivat tehdä käsikirjoittajien sijasta näyttelijät. Tavaksi muodostui mennä tv-yhtiön puvustoon, etsiä hassut vaatteet, luoda nopeasti hahmo, jolla on hauska puhetapa, ja tällä sitten toistetaan jollain lailla osuvaa hokemaa sketsisarjan jaksosta toiseen. Näyttelijöiden jälkeen television sketsitehtaaseen tulivat muusikot: Lapinlahden Linnut, Kummeli ja Vintiöt. Heitä eivät tekstin- ja sketsinluomisen kunnianhimot enää vaivanneet vaan he saattoivat tehdä hupiohjelmia, jotka yksinkertaisesti ovat hauskoja. Mutta miten hokema syntyy? Tehdäänkö niitä vai tulevatko ne? Mistä tietää, että hokema toimii? Tätä on pakko kysyä itseltään sylttytehtaan hallituksen jäseneltä, Kummeli-mies Heikki Silvennoiselta. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Anu Heikkinen. Ohjelma on uusinta huhtkuulta 2006.

Aristoteleen kantapää: Daideen kielellä: 09.09.2015 09.35  

Taiteilijat ovat aina puhuneet aivan omaa kieltään. Tai ehkä aivan alussa kalliomaalausten tekijät ja puunuijien paukuttajat olivat tavallisia heimon jäseniä, mutta kun artistien homma jossain vaiheessa alkoi saada arjen ylittävää hohtoa, heille on sallittu ja heiltä jopa odotetaan hiukan persoonallista puheenpartta. Muinaiset kreikkalaiset taiteilijat saivat innoituksensa suoraan taiteiden ja tieteiden jumalilta, muusilta, jotka olivat ylijumala Zeuksen ja muistin henkilöitymän Mnemosynen yhdeksän tytärtä. Kun sellaisten merkkihenkilöiden kanssa on tekemisissä, ei juttujenkaan saa olla aivan jokapäiväisiä jaaritteluja! Yhteys maailman luoneisiin jumaliin ja sittemmin yksikössä jumalaan on ollut taiteilijoilla läheinen. Pyrkiväthän he omassa työssään luomaan yhä tarkempaa kuvaa jumalten tai jumalan luomasta maailmasta. Eurooppalaisen perinteen mukaan taiteilijat olivat näin työssään mukana ylistämässä jumalaa tavallaan papiston osana. Vaikka keskiaika on takana, valokuvataide on syrjäyttänyt maailmaa tarkasti jäljentävän maalaustaiteen ja tiede sekä raha ovat syrjäyttäneet monen ihmisen uskonnolliset vaikuttimet, taiteilijat ovat yhä poikkeusihmisiä. Onneksi heiltä ei enää edellytetä tuberkuloosia, mielisairautta eikä riippuvuutta laudanumista tai muista päihteistä, mutta jonkinlaista omaperäistä näkemystä tosiolevaisesta taideyleisö ja apurahojen jakajat heiltä odottavat. Ja yksi omaperäisen näkemyksen olennainen ilmentämisväline on taiteilijoiden oma kieli. Näin pitääkin olla. Jos ihminen näkee normaalimaailman lainalaisuudet omalla tavallaan, kyllä sen selvittämisessä oma kieli tarvitaan, oli kyse sitten latomaalarista, performanssitaiteilijasta tai yhteiskuntatieteilijästä. Samalla tavalla tarvitaan niitä, jotka selittävät tätä kieltä tavalliselle kansalle. Tämä tärkeä rooli on taidearvostelijoilla eli kriitikoilla. Keväällä 2007 kaksi arvovaltaista kriitikkoa, Veli-Pekka Lehtonen ja Ilkka Mattila julkaisivat sanakirjan, jossa he selittävät taiteilijoiden kieltä suomeksi. Tosin heti on tuotettava pettymys niille taiteen ystäville, jotka vihdoin toivovat oppivansa, mitä hienoa tarkoittavat esimerkiksi ilmaukset luomisvimma, unenomainen visio ja äänet äänien takana. Lehtosen ja Mattilan kirja pikemminkin purkaa taiteilijamyyttiä kuin korostaa artistien ainutlaatuista erinomaisuutta. Kaukana ei olla muinaisen kreikkalaisen Diogenes Sinopelaisen ajattelusta, joka sai muinaiskreikan koiraa tarkoittavan sanan kyon mukaan nimen kyynisyys. Lehtonen ja Mattila selittävät muun muassa, että jos taidemuseo on ”kaupunkilaisten olohuone”, sen edusta on aamuisin täynnä olutpakkauksia, lasinsiruja ja tyhjiä pitsalaatikoita. Kun ”taiteilijalle on kunnia-asia päästä tekemään taidenäyttelyn ripustus itse” Lehtonen ja Mattila selittävät, että taulujen lateksimaali on vielä märkää. Ja kun ”muotokuva ei edusta perinteistä realismia”, kriitikkopari selittää, että alkoholisoituneen ja jo kukkeimmat nuoruusvuotensa ohittaneen taiteilijan kädet vapisevat kuin mandoliinin soittajalla. Kirja on osuvuudessaan hauska, paikoin surullisen tosi ja panee jokaisen taiteesta koskaan kiinnostuneen pohtimaan, miten tyhjiä ilmauksia onkaan tullut käytettyä. Mistä taiteilijoiden kielessä on kysymys? Miksi se on välillä hassun kuuloista? Mitä ovat murtuma, epäpaikka ja välitila? Sanakirjailija ja taidekielentutkija Ilkka Mattila vastatkoon. Ohjelma on uusinta kesäkuulta 2007. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Anu Heikkinen.

Pyöreä pöytä: Milloin juhlarahoista tuli meille sydämenasia?: 03.05.2017 18.02  

Pyöreässä pöydässä väitellään ajankohtaisista asioista Pauli Aalto-Setälän johdolla. Keskustelijoina ovat Maija Vilkkumaa, Kaarina Hazard ja Mika Pantzar. Maija Vilkkumaan somekupla on täyttynyt hallintarekisteristä. Häntä kiinnostaa, miksi monesti torpattu laki pulpahti taas pinnalle, ja mikä sai perussuomalaiset kääntymään sen kannalle. Maijaa myös kummastuttaa, mikä hyöty omistuksen salaamisesta on, ellei se ole veronkierto tai keplottelu. Mika Pantzar yhtyy kummasteluun. Parasta populismin estämistä olisi olla mahdollisimman avoimia, mutta hallintarekisterin myötä herätetään ajatusta, että on olemassa Davos-ihmisiä, jotka tallettavat rahaa hämärätileille. Pantzar näkee asian roolipelinä. On kiinnostaa miettiä, miksi esimerkiksi Kilpailuvirasto kannattaa ja Finanssivalvonta vastustaa. Kaarina Hazard lataa pöytään täyslaidallisen. Viimeisetkin perussuomalaisten uskottavuuden rippeet menivät tässä. Hasard näkee tilanteessa kuitenkin pilkahduksen positiivista. Terveen poliittisen elämän merkki on eripura puolueen sisällä, ja sitä hallintarekisteri on nyt perussuomalaisiin tuonut, kun kansanedustaja Mika Raatikainen on ilmoittanut vastustavansa hallituksen esitystä. Kaarina Hazard tunnustaa olevansa hieman rakastunut arkkipiispa Kari Mäkiseen tämän otettua kirkolliskokouksen avajaispuheessaan kantaa turvapaikkakeskusteluun. Taustalla on Maahanmuuttoviraston johtajan Päivi Nergin paheksunta sitä kohtaan, että seurakunnat ovat alkaneet kielteisiä turvapaikkapäätöksiä kirkoissa. Tervehdin ilolla poliittisesti aktiivista ja taistelevaa kirkkoa, toteaa Hazard. Mika Pantzar näkee tässäkin asiassa rooleja. Päivi Nergin rooli on vastata sisäisestä turvallisuudesta. Sen sijaan solidaarisuusliikkeen rooli on siirtynyt vasemmiston katoamisen myötä kirkon suuntaan. Maija Vilkkumaa jää pohtimaan, kertooko Päivi Nergin lausunto siitä, että hän tuntee syyllisyyttä Maahanmuuttoviraston tekemistä päätöksistä. Mika Pantzar kysyy, ovatko poliitikot yliherkistyneet sosiaalisen median nopeasykkeisyydelle. Itsenäisyyden juhlarahasta syntyi nopeasti somekohu, ja sen jälkeen muutamassa tunnissa valtiovarainministeri päätti vetää asetuksen pois. Olisiko syytä kuitenkin nukkua yön yli? Maija Vilkkumaa näkee että somekohuja on nykyään koko ajan. Kohun uhrille ne voivat olla traumatisoivia hyökyaaltoja. Yleensä kohut kuitenkin laskevat aika nopeasti. Yleensä isoin kiihko perustuu osin väärin ymmärretyille, väärin tulkituille tai väärin siteeratuille seikoille. Pyöreää pöytää pohdituttaa, ovatko some-ekspertit oikeassa sanoessaan, että nopea reagointi on tärkeintä, jos joutuu somekohuun. Kaarina Hazard tunnistaa parven mukana menemisessä ja nopeasti kiihtymisessä myös pientä komiikkaa. En ennen tätä tiennyt, että juhlarahat ovat meille näin sydämenasia, Hazard nauraa. Pauli Aalto-Setälä päätyy toivomaan, että jonain päivänä hallintarekisteri saisi oman juhlarahansa. Twitterissä #pyöreäpöytä

Aristoteleen kantapää: Kukunorin järki ja nonsense: 14.12.2016 10.00  

Mitä Lauri Viidan kummallisesta peikkorunoelmasta voi käsittää? Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki kertoo. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen. *** Kun viime keväänä tein ohjelmaa Lauri Viidasta ja Kukunorista, löysin Ylen Elävästä Arkistosta Arvo Ahlroosin vuonna 1965 ohjaaman elokuvan Nousu Pispalaan. Siinä Viita kulkee Pispalassa, tapaa tuttaviaan ja juttelee Pispalan olemuksesta. Filmi alkaa Pyhäjärveltä. Viita ja kolme muuta miestä istuu moottoriveneessä. Mies Viidan vieressä osoittaa rannassa näkyvää Pispalaa ja kysyy saksaksi, että mikäs kaupunki tämä on? Tulkki kääntää kysymyksen ja Viita vastaa innostuneena, että kaupunki tosiaan, tämä on nyt tosiaan se Pispala, puolisentoistakymmentätuhatta ihmistä toinen toisensa niskassa. Koko loppuelokuva on tavallaan selvitystä saksalaismiehen kysymykseen – mutta alun venekohtauksen jälkeen miestä ei näy filmissä ollenkaan! Jäin miettimään, kuka tuo vierasmaalainen mies oli. Oliko hän joku Viidan saksalainen kirjailijatuttu? Oliko Tampereella kenties tuolloin jokin kirjailijatapaaminen, johon saksalaismies osallistui? Pyysin virka-apua Elävän Arkiston ohjelmapäällikkö Reijo Perälältä. Hän ei tiennyt muuta kuin mitä elokuvan tietoihin oli merkitty: ”KUVA: Miehiä moottoriveneessä Pyhäjärvellä Tampereella, saksalainen mies kyselee Pispalasta”. Pitkä ajan kuluttua muistin, että vanha tuttuni Hannu Hyttinen on muun muassa Viita-ekspertti. Lähetin utelun hänelle. Hannulle asia oli täysin outo, mutta hän keksi oivallisen jatkosuunnitelman: jospa kysyisin suoraan Arvo Ahlroosilta! Oivallinen neuvo! Ahlroos vastsi puhelimeen hiukan yllättyneenä. Hän muisti elokuva hyvin, se oli hänen ensimmäinen filminsä, kun hänet palkattiin Yleisradioon. Hän muisti päättäneensä tehdä jutun Viidasta heti saatuaan pestin. Ja sitten päästään saksalaismieheen. Ei hän mikään saksalaismies ole. Lauri Viita oli keksinyt idean veneilystä ja saksalaisesta, joka kysyy Pispalasta. Kun saksalaisia ei ollut saatavilla, rooliin pyydettiin ja saatiin tamperelainen kieltenopettaja Martti ”Masa” Karttunen. Kiitos Arvo Ahlroos arvoituksen ratkaisemisesta! Juhlavuottaan viettävän Lauri Viidan leikkisää Kukunor-runoelmaa on pidetty toisaalta järjettömänä opuksena ja toisaalta eräänä suomalaisen nonsense-runouden huippuna. Arviot eivät ole kaukana toisistaan, tarkoittaahan englannin sana nonsense järjen, sense vastakohtaa, ei-järkeä, hölynpölyä. Mainio yhteensattuma on se, että vuonna 1846 eli tasan 170 vuotta sitten englantilainen Edward Lear julkaisi kirjan nimeltään A Book Of Nonsense, jota pidetään ensimmäisenä nonsense-tyylilajin teoksena. Juhlan kunniaksi se on nyt suomennettu nimellä Hölynpölykirja. Keväällä keskustelimme Lauri Viidan Kukunoria tutkineen Sakari Katajamäen kanssa teoksen ulottuvuuksista ja nyt jatkamme teoksen puimista siitä mihin jäimme. Voiko moneen suuntaan vihjailevaa Kukunoria ymmärtää, jos ei tiedä, mihin se kulloinkin viittaa? Mikä on unen merkitys Kukunorin juonen kululle? Keneen viittaa Heluna Himagon-Kamelungliangelon? *** Kuva Esko Salmisesta ja Liisamaija Laaksosesta Jukka Sipilän televisioelokuvassa Kukunor, 1973: Håkan Sandblom

Sari Valto: Eivätkö nuoret osaa enää suomea?: 30.05.2017 11.30  

"Minulle tulee lukioon oppilaita, jotka eivät osaa selittää, mitä tarkoittaa 'lause'. Sijamuodoista ei ole mitään hajua, yhdyssanoja ei osata, tavutuskin on pielessä. En voi mennä opetuksessa eteenpäin, kun perusasioitakaan ei osata. Meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa, koska he eivät ymmärrä käyttämääni sanastoa. Oppilaiden kirjoittamat tekstit ovat huonotasoisia sekä kieliopillisesti että ylipäätään sisällöllisesti. Sanotaan, että kirkas ajattelu näkyy kirkkaana kirjoittamisena, joten näkemieni tekstien perusteella epäilen, ajattelevatko nuoret mitään! Kriittinen, omakohtainen havainnointi puuttuu tyystin. Saatetaan vain puuskahtaa, että olen huono tässä, eikä ymmärretä, että äidinkieli on opittavissa oleva taito, mutta sen opetteleminen vaatii työtä," kertoo Vantaan Lumon lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Paula Halme. Halme huomauttaa, että hän opettaa Lumon lukiossa, minne pääsee jo 7 keskiarvolla. Mutta samanlaisia huomioita on tehnyt yliopisto-opiskelijoista suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta. "Samanlaisia trendejä siellä on nähtävissä. Opiskelijat ovat yllättyneitä siitä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja! Käsitys kieliopista on heikko. Kaiken kaikkiaan nuorten äidinkielen osaaminen on heikentynyt jyrkästi 2010-luvulla, kun samaan aikaan tietokoneiden ja somen merkitys on noussut. Isommassa kuvassa näen kehityksen yhtenä syynä sen, että koko alakoulun ajan äidinkieltä opettavat luokanopettajat, joiden omassa koulutuksessa äidinkielen osuus on todella pieni. Mielestäni kolmannelta luokalta lähtien äidinkieltä pitäisi opettaa siihen erikoistunut opettaja. Alakoulussa pitäisi rakentaa se pohja," sanoo Anneli Pajunen. Hänen mukaansa toinen syy kielitason heikkenemiseen on, että lapset ja nuoret elävät yhä vähemmän eri-ikäisten ihmisten kanssa. Suvut ovat hajaantuneet, ympärillä olevien ihmisten määrä on vähentynyt ja aikuiset eivät puhu lapsille enää niin paljon. Luetaan vähemmän kuin ennen. Luullaan myös, että äidinkieltä opitaan ikään kuin itsestään, eikä sen eteen tarvitse nähdä erityistä vaivaa. "En halua kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kyllä kouluopetuksessa pitäisi vahvistaa kieliopin opettamista. Nyt ei opeteta esimerkiksi erilaisia johdoksia kuten 'juosta, juoksennellessa'. Sanasto kasvaa hitaasti ja siihen pitäisi satsata." Äidinkielen aineopettajia harmittaa se, että äidinkielen tunneille on heitetty muita isoja kokonaisuuksia kuin mediataitoa ja kuva-analyysia, jotka vievät itse ydinopetukselta aikaa. Lisäksi heitä sapettaa opetusministeriön työryhmän aie muuttaa äidinkielen yo-koe yksipäiväiseksi. "Jo nyt oppilaiden motivaatio on nollassa. Yo-kokeen supistaminen ei ainakaan nosta heidän opiskelumotivaatiotaan," sanoo Paula Halme.

Aristoteleen kantapää: Tuomas tuoppi kainalossa: 16.12.2015 11.15  

Joulu on perinteiden juhla, joten tutkitaanpa joulun perinteitä vanhoista suomalaisista riimusauvoista. Riimusauvathan ovat kalenterisauvoja, joita käytettiin ajan mittaamiseen, maatalousaskareiden ajoittamiseen ja merkkipäivien pitämiseen ennen lukutaidon leviämistä. Heikki Ojan mainio kirja Riimut esittelee monia vanhoja maastamme löytyneitä riimusauvoja. Vanhin säilyneistä sauvoista on vuodelta 1566 ja se on tallessa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa. Puisiin sauvoihin on tärkeän päivän kohdalle kaiverrettu ajankohtaa määrittävä symboli. Pyhimysten juhlapäivien kohdalle on kaiverrettu se, mistä pyhimys muistetaan – eli tavallisesti hänen kuolintapansa. Joulukuun alussa juhlittiin Pyhää Nikolausta – joulupukkimme esikuvaa – ja hänen päivänsä kohdalla on usein piispansauva, koska hän oli Myran piispa. Sitten tulee Marian sikiämisen päivä, Annan päivä, Lucian päivä ja vihdoin Tuomaan päivä. Hänen symbolinaan voi olla sormi, jolla Jeesus kehotti epäilevää opetuslastaan kokeilemaan haavaansa, mutta useimmiten olutsarvi. Eikä vain yksi olutsarvi vaan useita. Esimerkiksi Carl Carlesonin kalenterisauvassa vuodelta 1749 juomasarvia on joulukuun 21.12. eli Tuomaan päivästä eteenpäin aina tammikuulle saakka ainakin kahdeksan iloisesti sikin sokin. Oja tulkitsee juomasarvia kirjassaan näin: ”Tuomaan päivä merkitsi joulunvieton ja oluenjuominkien alkamista” ja: ”riimusauvassa on joulukuun lopulla juomasarvia pitkin ja poikin, koska joulu oli entisaikaan oluenjuonnin juhlaa”. Juomasarvia riittää riimusauvoissa aina tammikuun 13:een päivään saakka. Se on niin sanottu ”uusi Nuutti”, Tanskan Knut-kuninkaan kunniaksi vietetty päivä. Aikoinaan se oli joulunajan viimeinen päivä. Ruotsissa juhlan pituus näkyy vielä ilmauksessa tjugondedag jul, eli ”joulun kahdeskymmenes päivä”, mutta Suomessa päättymisen merkkinä oli tuo uusi Nuutti. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”, sanottiin. Olut oli ennen vanhaan tietysti erilaista kuin nykyään, mutta silti suomalaisten tapa viettää ydintalveaan väkijuomien avulla ei riimusauvojen valossa tunnukaan modernien aikojen tapainturmelukselta. Vaikka nykyihminen aloittaakin pikarien kallistelun pikkujoulukaudella jo varkain hyvissä ajoin ennen Tuomaan päivää. Olutkulttuurin tuntija Mikko Hovin mukaan vanha talonpoikainen jouluolut on ollut seudusta vaihdellen talon ylpeys tai maakunnallinen erikoisuus. – Yhteistä on ollut lähinnä se, että se on suurella vaivalla ja rakkaudella pantua ja ettei se ole yhtä mietoa ja vähämakuista kuin muulloin nautittu olut, sanoo Hovi. Nykyään jouluoluina markkinoitavat oluet eivät ole mikään kovin tiukka oma olutlajinsa. Meidän aikamme jouluoluita yhdistää lähinnä tumma väri ja niiden maustaminen vaikkapa neilikalla, kanelilla, kardemummalla ja muilla ns. glögi- ja piparimausteilla. Kovin erikoiseksi jouluolutta ei kannatakaan tehdä, jos sitä on tarkoitus käyttää koko jouluaterian ajan mitä erilaisimpien ruokien palanpainikkeena. – Eivät ne kovin lähellä vanhan ajan jouluoluita ole. Itse tehty sahti ehkä parhaiten voisi muistuttaa sellaista vanhaa olutta, nykyisissä sahdeissa lienee väkevyyttä enemmän. Ja kyllä myös kunnon itse tehty vaarinkalja tulisi muistaa joulupöydän juomia valittaessa, sanoo Mikko Hovi. Liiallinen pikarin kallistelu tietenkin pilaa myös keskitalven juhlapäivän, joten tänä jouluna pohdimme oluita niiden laadun perusteella. Kaikkihan tietävät oluen lajeista markettikaljan, aleoluen ja juoksukaljan, mutta mitä ovat lager, pils ja indian pale ale? Miten toisistaan eroavat pintahiivaoluet ja pohjahiivaoluet? Pitkäaikainen olutkulttuurin tuntija ja olutharrastaja Mikko Hovi kertoo. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tuula Viitaniemi

Pyöreä pöytä: Kansanedustajien ei pidä puuttua tiedonvälityksen sisältöön: 18.05.2016 14.10  

Puheenjohtaja Ruben Stiller pyytää ensin mielipiteitä Suomen MM-jääkiekkomenestyksestä. Anu Koivunen tunnustaa pelkäävänsä, että menestyksen myötä ollaan matkalla "ylettömään nationalistiseen huumaan, mikä on sietämätöntä". Sirkka Hämäläinen ei seuraa urheilua, mutta hänestä menestys sinänsä on aina Suomelle hyväksi. Kaarina Hazard kehuu, että joukkueen ote on miellyttävän kevyt, ja että se muistuttaa häntä takavuosien lumilautalijoista. Elokuviin sukupuolikiintiöt? Mediatutkija Anu Koivunen muistuttaa, että naiset ovat kovia kulttuurin kuluttajia ja sen takia häntä ihmetyttää väite, että naisten tekemät elokuvat eivät kiinnostaisi suomalaisia. Hämäläinen ei katsoisi ohjaajan sukupuolta vaan sisältöä. Hazard kritisoi Elokuvasäätiön puheenjohtajaa kädettömyydestä. Korkeakulttuurin kuluttamisesta tehty vaikeaa ja tylsää Kansallisoopperan säätiön hallituksen puheenjohtajan tehtävät vastikään jättänyt Sirkka Hämäläinen on ihmeissään, kuinka vaikeaksi ja tylsäksi korkeakulttuurin kulttuurin kuluttaminen on tehty. Penkit ovat kovia, lippuja luullaan kalliiksi ja kriitikoiden kieli on vaikeaselkoista, hän luettelee. Poikkeuksen kritiikeissä tekee hänen mielestään Minna Lindgrenin kirjoitus Kauppalehdessä. Syvää hulluutta ja tyhmyyttä! Miksi Ylen pitäisi tehdä ajankohtaisohjelmia ollenkaan? Näin on Aamulehden mukaan sanonut nimeämätön Yleisradion tulevaisuutta pohtineen parlamentaarisen työryhmän jäsen. Ajatus on Kaarina Hazardin mielestä syvää hulluutta ja tyhmyyttä. - Pitäisikö kansanedustajille olla pääsykokeet? hän kysyy. Anu Koivunen ei puuttuisi kansanedustajien valintaan, mutta toivoo, että ehdotus on vain heitto. Muussa tapauksessa ehdottaja ei ymmärrä demokratian luonnetta, hän sanoo. Poliitikot eivät voi hänen mukaansa määrittää tiedonvälityksen sisältöä. Sirkka Hämäläinen varoittaa uskomasta kaikkia uutisia, mutta hänestä on ongelma, jos kansanedustaja luulee voivansa puuttua kaikkeen. - Ylestä on aina suhmuroitu kulisseissa, muistuttaa Koivunen. Twitterissä #pyöreäpöytä

Aristoteleen kantapää: Onko nimi enne?: 09.03.2016 10.00  

Vietämme näinä päivinä Aarnon nimipäivää, joten onnea kaikille Aarnoille! Aarno juontuu saksan Arnoldista, joka merkitsee kotkan lailla hallitsevaa. Mutta tänään emme pohdi etunimiä vaan sukunimiä. Yksi Suomen tunnetuimpia Aarnoja on turkulainen Aarno Kasvi. Kasvi oli ennen eläkkeelle pääsyään ammatiltaan Turun Yliopistollisen puutarhan ylipuutarhuri ja tämän sukunimen ja ammatin yhteensopivuuden vuoksi hänet tuntevat muutkin kuin puutarhanhoitoa harrastavat suomalaiset. Hullunkuriset perheet -korttipelissä nimen ja ammatin yhteyttä käytetään hyväksi järjestelmällisesti. Sieltä löytyvät kalastajaperhe Lohi, leipuriperhe Rinkeli, luutnanttiperhe Säilä ja säveltäjäperhe Sointu. Tämä on meistä suomalaisista hauskaa, koska meillä sukunimet eivät yleensä liity ammatteihin vaan luonnonilmiöihin, virtoihin, järviin, jokiin, puihin ja maastomuotoihin. Muualla Europassa ammattia merkitsevä sukunimityyppi on yleisempi. Iso-Britanniassa yksi yleisimmistä nimistä on Smith eli seppä. Saksassa Müller eli mylläri on jopa kliseisen yleinen. Ranskalaisnimi Chevalier taas merkitsee nykyään harvinaisempaa ammattia, ritaria. Monelle tällainen nimi on enne -ilmiö on hauska harrastus. He riemastuvat, kun huomaavat, että on olemassa sääennustaja, jonka sukunimi on Pouta, autoliikkeen johtaja nimeltään Kiesi ja naistentautien lääkäri nimeltään Rinta-Kyttä. Väitetään, että Metsähallituksessa toimii mies nimeltään Kirves, että Orivedellä olisi ennen ollut palopäällikkönä herra Palo ja että jossain työskentelisi pörssianalyytikko nimeltään Hyöty. Riemunkiljahduksia aiheuttavat myös kotitalousopettaja Kauhanen, lintukirjailija Lokki, eläinlääkäri Ilves ja poliisiylijohtaja Kyttä. Ennen kuin kysymme kolmelta henkilöltä, joiden nimi on enne, onko nimi ollut enne ja uralle johdattava opas, kysytään Reijo Pitkärannan sanakirjalta, mistä tuo sanonta – latinaksi nomen est omen – tulee. Kyseessä on sitaatti pari sataa vuotta eaa. eläneen roomalaisen Plautuksen kirjoittamasta komediasta nimeltään Persa. Näytelmässä hierotaan kauppaa orjatytöstä, joka sanoo nimekseen Lucris. Kaupanteon tiimellyksessä orja Toxillus täräyttää sutkauksen, jossa hän rinnastaa tytön nimen Lucris latinan sanaan lucrum, kauppavoitto, etu. Toxilluksen repliikki menee näin: ”Nomen atque omen quantivis est preti. Quin tu hanc emis?” Eli: "Nimi enne on ja tuottaa edun: osta tyttö pois!" Tästä lentävä lause on poimittu muotoon Nomen est omen. Nimistään kertovat meteorologi Pekka Pouta, emeritusylipuutarhuri Arno Kasvi ja näyttelijä Aleksi Lavaste. Toimittajina Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka. Ohjelma on uusinta vuodelta 2012.

Aristoteleen kantapää: EKP:n kuukausikatsausten salakieli: 08.03.2017 10.00  

Mistä tietää, onko EKP laskemassa viitekorkoaan? Entä mistä tietää,aikooko EKP nostaa korkoa? Aristoteleen kantapää kysyy tänään,miten tulkita Euroopan Keskuspankin laatimaa kieltä ja kuukausikatsauksia.Katsaukset ovat monelle vaikeaselkoisuutensa vuoksi suorastaan salakieltä. Pasi Heikuran vieraana EKP:n kielen tulkintoihin johdattaa taloustoimittaja Aapo Parviainen." Toimittajina Pasi heikura ja Emilia Cronvall. ------------- Muistatteko Neuvosto-ajat? Jokaisen valtiovierailun aikaan Suomi tärisi jännityksestä: miten valtiomiehet päätyvät muotoilemaan vierailun loppujulkilausuman? Jos siellä oli viittausta puolueettomuuteen, huokaisimme helpotuksesta. Jos siellä oli puhe neuvostoystävyydestä, koko kansa jatkoi varpaillaan oloa: tämäkö on itsenäisyytemme loppu!? Kremlologia eli Neuvostoliiton johdon todellisuuden tulkitseminen pienistä vihjeistä saattaa nykykansalaisesta tuntua liioittelulta, mutta jos nykyään elämme vainoharhaista aikaa noin ylipäänsä, silloin saman vainoharhamäärän aiheuttajalla oli osoite: Kreml. Venäjä-asiantuntija Ilmari Susiluoto juontaa vainoharhan synnyn Stalinin suorittamiin likvidointeihin 1930-luvulla, mutta arvelee venäläisen tsaristisen mystisen valtionjohtoperinteen periytyneen vallankumouksessa eteenpäin bolsevikeille. Kun kukaan ei uskaltanut kysyä keneltäkään suoraan, asioita pääteltiin puoluelehti Pravdan sanamuodoista ja siitä miten jutut oli järjestelty, hallintotilojen muotokuvien poistamisista, siitä, miten johtajisto asettui vastaanottamaan sotilasparaateja Punaiselle Torille ja mistä tahansa, mikä olisi kertonut valtataistelun tilanteesta. Suoraan ei voinut kysyä, koska jos olisi mennyt kysymään väärältä ihmiseltä, kohtalona olisi ollut vähintään maastakarkoitus. Saksassa tämän pohdinnan lajin nimenä oli Kreml-astrologie, jossa on siis mukana vihjaus siihen, että tulkinnat eivät aina pitäneet paikkaansa. Suomessa kremlologian tarve oli Susiluodon mukaan paitsi ulkopoliittinen, myös sisäpoliittinen: Neuvostoliiton asiamiehiä oli tavalla tai toisella soluttautunut kaikkiin puolueisiimme. Siksi naapurin mielenilmauksia seurattiin tarkasti. Ja Kremlillä tosiaan oli tavallaan oma sanastonsakin: valtion riippumattomuus ei ollut suinkaan mitään harmitonta maailmanmenon sivustaseuraamista, se oli kätkettyä imperialismia! Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää niitä aplodeja, jotka seurasivat Mihail Gorbatshovin tervehdystä Finlandia-talolla 25. lokakuuta vuonna 1989, kun hän kutsui Suomea puolueettomaksi valtioksi. Suomi oli jo vuosien ajan tolkuttanut tuota puolueettomuutta, mutta vasta juuri Neuvosto-imperiumin hajoamisen aattona kommunistisen puolueen pääsihteeri päätyi samoille linjoille. Suljetun Neuvostoliiton vainoharhat ovat menneisyyttä, mutta yhä meillä on oma ammattikuntamme tulkitsemaan tärkeitä elämäämme vaikuttavia hämäriä ilmauksia. Niiden lähde on tietenkin Euroopan Keskuspankki EKP. Mistä tietää, onko EKP laskemassa viitekorkoaan? Mistä tietää, aikooko EKP nostaa korkoa? Taloustoimittaja Aapo Parviainen johdattaa meidät nyt EKP:n vivahteikkaan kielen tulkinnan syövereihin. – – – aristoteles@)yle.fi Pasi Heikura

Politiikkaradio: Siirtyvätkö Suomen puolustuksen peruskivet?: 11.10.2016 13.10  

Venäjän toimet Krimillä ja Syyriassa kiristävät Venäjän ja lännen välejä. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa arvioidaan, että turvallisuustilanteen kiristyminen Euroopassa ja Itämeren alueella vaikuttaa välittömästi Suomeen. Miltä osin Suomen puolustuspolitiikka on muutoksessa? Puolustusministeriön ylijohtajan Janne Kuuselan mukaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on tiivistymässä EU:n sisällä vielä tämän vuoden aikana. Laukaisevana tekijänä oli Iso-Britannian brexit-äänestys. ”Nyt on semmoinen poliittinen momentum olemassa, että uskoisin, että tämän vuoden aikana tullaan tekemään päätöksiä, joilla vahvistetaan Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa”, sanoo Kuusela Politiikkaradion haastattelussa. Kyse ei kuitenkaan ole EU:n kilpajuoksusta, tai ”kauneuskilpailusta” Naton kanssa. EU:lle ei olla luomassa puolustusliittoa Naton tapaan, sanoo Kuusela. ”Tämä ei ole mitään nollasummapeliä, eikä tässä ole minkäänlainen kauneuskilpailu meneillään EU:n ja Naton välillä. Se on ihan päivänselvä asia, että valtaosa EU-maista järjestää puolustuksensa Naton kautta. Ei tässä lähdetä luomaan mitään tarpeetonta päällekkäisyyttä.” ”Se mitä EU:ssa tehdään, niin katsotaan, että mitkä olisivat niitä EU:n omia vahvuusalueita, jotka tulisi käyttää hyväksi omien kansalaisten ja omien jäsenmaiden suojaamiseen”, sanoo Kuusela ja tähdentää, että Suomelle ”EU:n turvallisuus- ja puolustusulottuvuudella on merkittävää painoarvoa”. Suomen puolustuspolitiikan lähtökohta on rajoitetumpi Ruotsiin verrattuna, sanoo puolestaan reservin prikaatinkenraali Juha Pyykönen. Pyykösen Ulkopoliittiselle instituutille kirjoittamassa raportissa vertaillaan Suomen ja Ruotsin sotilaallista yhteistyötä Naton kanssa. ”Ruotsi on ollut merkittävästi vapaampi toimija siinä suhteessa ja voinut vaikuttaa omaan turvallisuusympäristöönsä merkittävästi enemmän, sanoo Pyykönen Politiikkaradiossa. ”Tämä että Venäjä ilmoittaa, että emme halua, että Suomi liittyy Natoon, niin ei ole mikään uutinen, koska eihän se ole halunnut meidän liittyvän aikaisemminkaan mihinkään.” Tapio Pajunen / Politiikkaradio

Politiikkaradio: Kuka kantaa suurimman vastuun työmarkkinaneuvottelujen kaatumisesta?: 02.12.2015 13.10  

Työmarkkinaneuvottelujen kariutuminen on iso pettymys, sanovat Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah ja kokoomuksen kansanedustaja Kai Mykkänen Politiikkaradiossa. Mykkäsen mukaan työmarkkinaneuvottelujen kaatuminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, etteikö neuvottelupöytään vielä palattaisi. ”Tässä asiassa harvinaisen selvästi pallo on nyt AKT:n johdolla ja Hakaniemessä”, sanoo Mykkänen. ”En vieläkään löisi vetoa, että tämä on viimeinen luku. Työmarkkinahomma on vähän sellaista, että piruetteja tehdään yltympäriinsä. Vieläkin toivon että palataan neuvottelupöytään, mutta pallo on nyt selkeästi Hakaniemessä”, toteaa Mykkänen Politiikkaradiossa. Kristillisdemokraattien puheenjohtajan Sari Essayahin mukaan pelisilmä on pettänyt työmarkkinaneuvotteluissa molemmin puolin pöytää. ”Tässä on pelisilmä pettänyt puolin ja toisin. EK ilmoittaa juuri tässä neuvottelujen alla, että tämä on viimeinen keskitetty ja mennään tämän jälkeen pelkästään näihin paikallisiin sopimisiin. Ehkä tämän ilmoituksen olisi voinut tehdä vähän myöhemminkin. Oliko se pakko tehdä tässä vaiheessa? Toisaalta se, että AKT irtaantuu.” ”Tässä tilanteessa voi sanoa, että pyyhkeitä kyllä molemmille puolille. Suomen kansa olisi kyllä kaivannut jotakin muuta”, sanoo Essayah. Essayahin mukaan jälleen on vaara, että julkisen sektorin pienipalkkaiset naiset maksavat enemmän. ”Tässä taas julkisen sektorin pienipalkkaiset naiset jälleen kerran on enemmän maksamassa tästä pakkolakipaketista. Yhden alan änkyröinnin, eli AKT:n änkyröinnin, maksaa sitten nämä julkisen sektorin pienipalkkaiset, ennen kaikkea naisvaltaiset työt”, sanoo Essayah. Työmarkkinaneuvottelujen lopullinen kaatuminen tarkoittaa, että hallituksen on vietävä eteenpäin omaa pakkolakipakettiansa. Mykkäsen mukaan hallituksen on erottava, jos se ei uskalla viedä lakeja eteenpäin. ”Hallituksen pitäisi erota, jos se ei uskalla nyt viedä eteenpäin lakitasolla toimia, joilla aidosti työn teettäminen saadaan kannattamaan nykyistä paremmin, koska silloin se ei pysty väittämään, että se tekee työmarkkinoista nykyistä vetävämpiä. Nyt hallituksen on vaan otettava se vastuu”, sanoo Mykkänen. Tapio Pajunen / Politiikkaradio

Aristoteleen kantapää: Miten eri kielet tuottavat erilaista ajattelua: 18.11.2015 09.00  

Viime talvena puhelimeni soi. Mies nimeltään Erkki Hiltunen soitti ja alkoi kertoi minulle tutkimuksista, joihin hän osallistui 1970-luvulla. Tutkimusten tarkoituksena oli selvittää sitä, miten eri kielet tuottavat erilaista ajattelua ja niitä johti norjalaissyntyinen psykologi Frode J. Strömnes. Tein hiukan muistiinpanoja ja kiitin herra Hiltusta puhelusta. Koska aihe on aina pohdituttanut minuakin, aloin selvittää aikoinaan vapaana toimittajana ja elokuvaohjaajana työskennelleen Hiltusen juttuvinkkiä. Löysin yhteyden samoihin tutkimuksiin osallistuneesta psykologi Antero Johanssonista ja pian sain käsiini myös Strömnesin kirjan The Fall Of The Word And The Rise Of The Mental Model. Kielen ja ajattelun välisen suhteen elokuvalliset tutkimukset saivat alkunsa siitä, kun nuori psykologi vietti talven 1976 Tromssassa. Iltaisin hän teki pitkiä kävelyretkiä kaupungin kaduilla. Tavallisesti talojen ikkunoista kajasti television kuvaputken sinertävä hohde, mutta pian kävelijämme havaitsi, että tiettyyn aikaan illasta tuo kajastus sammui suuressa osassa ikkunoista. Strömnes päätti ottaa selvää, miksi suuri osa kaupunkilaisista lopetti television katselun samaan aikaan. Tulos oli, että katselukatkoksen aiheutti se, että maan ainoa kanava, Norjan Televisio, lähetti tuolloin suomalaisia elokuvia. Kun Strömnes katsoi suomalaisfilmejä sukulaistensa kanssa, nämä keksivät yhtäkkiä jotain muuta tekemistä ja lähtivät pois television ääreltä. Psykologimme otti suomalaisfilmit puheeksi norjalaisten tuttujensa kanssa ja kävi ilmi, että suurin osa ei pitänyt niistä, koska tekstityksestä huolimatta he eivät tajunneet, mitä niissä tapahtuu. Strömnes ajatteli, että tämä elokuvien ymmärtämättömyys johtuu suomalaisten kielellisesti erilaisista ajatusmalleista, mutta vasta kun hän muutama vuosi myöhemmin Turussa opettaessaan tapasi toimittaja Hiltusen ja oppilaansa Johanssonin, hän sai heidän kanssaan kehiteltyä välineen asian tutkimiseen. Elokuvan tekemistä opiskellut Hiltunen laati yhdessä ohjaajaystäviensä kanssa menetelmän tila-avaruudellisen liikkeen mittaamiseksi elokuvasta ja analyysin kohteeksi valittiin aluksi neljä eri maissa tehtyä klassikkonäytelmien filmatisointia. Ryhmä tutki Moliéren Tartuffen, Tšehovin Vanja-Enon ja Ibsenin näytelmien Nukketalo sekä Villisorsa televisioversiot, jotka oli kuvattu sekä indoeurooppalaisella kielialueella Ruotsissa ja Norjassa, että fennougrilaisessa Suomessa. Tulokset olivat hämmästyttäviä: suomalaisversiot olivat täynnä staattisia lähikuvia henkilöistä, kun taas skandinaaviset versiot vilisivät kokokuvia, joissa liikuttiin. Vain Tartuffessa erilaisten kuvien määrät olivat samankaltaiset, epäsuomalaiset. Kun suomalaisohjaajaa sitten haastateltiin, hän vastasi nimenomaan pyrkineensä noudattamaan näytelmästä tehtyä ranskalaisfilmatisoinnin henkeä. Ryhmä tutki myös suomen- sekä ruotsinkielisten lehtien otsikoita. Tulos oli se, että suomalaiset tunkivat otsikkoihin substantiiveja, kun taas ruotsinkieliset käyttivät mieluummin verbejä. Mitä tämä tarkoittaa? Eivätkö kielet olekaan keskenään samanlaisia merkkijärjestelmiä? Psykologi Antero Johansson kertoo. Ohjelma on uusinta syyskuulta 2009. Sen ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Pulakka.

Pipen som gör mig galen: Agneta Furvik i New York  

New York, fredag.Det ska bli så oändligt, oändligt skönt att få vila från den här staden under några veckors semester. På nån solig strand, i nån stockholmsallé, vid ett cafébord i Malmö. Don't get me wrong, som vi säger här i Amerika, missförstå mig rätt: New York är som stad helt unik, osannolikt fantastisk och alldeles, alldeles underbar.Den hopplösa kärlek som drabbade mig när jag första gången kom hit som tonåring under det vildvuxna sjuttiotalet, den kärleken kommer att sitta i så länge jag lever, och jag känner den vareviga dag. Att ta en enkel promenad till mataffären runt hörnet, eller åka buss några hållplatser ger ofta större upplevelser än vad världens samlade konstskatter kan erbjuda. Det är en sprakande karneval av mänsklighet i de mest oväntade former, inte så sällan ihop med en medmänsklighet i världsklass. Så det är inte det. Inte alls. Det är något annat. Något som är så ständigt närvarande att jag ibland inte vet vad jag ska ta mig till. För det är ljuden i den här stan som gör mig spritt språngande galen, eller i alla fall ofta på gränsen till gråtfärdig.Den galna kakofoni av oväsen som denna stad varje timme och varje sekund ger i från sig, försätter mig i förtvivlat vansinne. Först är det en grundton av en miljon, så känns det i alla fall, luftkonditioneringsaggregat som dånar och brummar på vartenda tak. Vi snackar motsvarigheten till motorljudet från tusentals långtradare på tomgång. Till det lägger vi så de verkliga långtradare som helt lagligt vräker sig fram på alla små och stora gator och avenyer, särskilt på nätterna, när de flesta varutransporter äger rum. Nästan varenda en av dem dundrar så till den milda grad att man varje natt tror att kriget självt kommit till New York.Men nädå, det är bara deras lösa last, plåtiga flak eller skabbiga stötdämpare som låter, precis som vanligt. Den helt vanliga biltrafiken är väl egentligen det som stör minst, trots det ständiga tutandet, motorvarvandet och skrikbromsandet. För det i och för sig öronbedövande oväsendet dränks liksom i så mycket annat. Tillåt mig fortsätta: Jättelika tryckluftsborrar? Jajamän, varje dag, dygnet runt i gatuarbeten från både helvetet och evigheten. Alltid är det nåt som måste borras upp med högsta möjliga volym och vibration. Dessutom byggs det något så kopiöst i den här stan att jag när jag tittar ut genom mina fönster ser minst tio skyskrapor under utveckling. Och alla växer de fram med hjälp av tjugo-fyra-timmar-per-dygn-sju-dagar-i-veckan vasst pipande lyftkranar och grävskopor. Det är samma ljud som när en lastbil backar och i några minuter entonigt varningspiper på ett alldeles extra gällt och gräsligt sätt.Det pipandet är vi i New York oavbrutet välsignade med, dag som natt. Det är väl nån amerikansk säkerhetsföreskrift som säger att alla arbetsfordon som rör sig i vilken riktning som helst, måste pipa. Det ljudet är nog det värsta av alla, och de tuffaste av öronproppar har inte en chans. Och tro mig, jag försöker med mycket mer än så. När jag i förrgår försökte sova lite på dagen eftersom allt oväsen gjort att jag inte sovit på natten, satte jag först i mina proppar. Ovanpå dom satte jag mina dyra hörlurar, den där sorten som dämpar ljud rätt så rejält. Räckte inte. Pipen fortsatte penetrera mina öron. Då satte jag på en app med så kallat "white noise", alltså sånt där jämnt och oidentifierbart ljud som ska ta bort allt annat ljud. Hjälpte inte heller.Trots feta öronproppar, ljuddämpande hörlurar och "white noise"-ljud på hyfsat hög nivå, fortsatte det där pipandet tränga sig in och få det att kännas som att någon minst en gång i sekunden stack en sylvass nål rakt in i min hjärna. Slutligen har vi förstås det där ljudet som de flesta av er därhemma äääälskar, det som via diverse teveserier blivit New Yorks signaturmelodi, och som får folk i andra änden av min telefon att lyckligt sucka, ååååh vad jag längtar till New York när jag hör det där! Ja, jag pratar om sirenerna. Från polisbilar, ambulanser och brandbilar. De går inte heller att stänga ute, inte ens om jag ovanpå öronproppar, tystlurar och "white noise"-appar sätter på min egen luftkonditionering, som inte direkt dånar på något diskret vis. Men det hjälper inte. Inget hjälper.Så det ska bli så oändligt skönt med några veckors semester. Och, jo, jag hör själv att jag låter som att det är väldigt hög tid.Agneta Furvik, New York agneta.furvik@sverigesradio.se

Sari Valto: Tavara pois ja onni tilalle?: 22.11.2016 11.14  

Jos koti on sekainen, pitää tavarat laittaa paikoilleen ja koti on taas siisti. Tämän luulisi kuusivuotiaankin osaavan. Vaan eipä osaa ja eivät osaa aikuisetkaan. Japanilainen Marie Kondo teki havainnon: ihmiset luulevat osaavansa siivota, mutta miksi sitten niin monella koti on kohta taas sekaisin? Siksi, ettei ongelma ole itse siivoamistaidossa vaan siinä, että tavaraa on yksinkertaisesti liikaa ja se on väärin säilytettyä. Marie Kondo on nuori nainen, joka jo pienenä tyttönä ihasteli sisustuslehtien kauniita ja avaria koteja ja joka innostui sitten siivoamaan perinpohjin oman lapsuudenkotinsa jokaisen sopen. Nyt aikuisena Kondo johtaa supermenestyvää ammattijärjestämisen yritystä. Hänen kirjansa "KonMari – siivouksen elämänmullistava taika" on ollut hitti kaikkialla, Suomessa sitä on myyty 50 000 kappaletta ja maailmalla yli 6 miljoonaa. KonMari -nimi tulee Marie Kondon etu ja sukunimien yhdistelmästä. KonMari –kirjassa Kondo vakuuttaa, että mikään ei ole perusteellisen uudelleen järjestämisen jälkeen enää ennallaan. Ja nyt paino on sanalla perusteellinen uudelleen järjestäminen. Nyt ei puhuta mistään imuroimisesta ja uusien säilytyslaatikoiden ostamisesta vaan kodin jokaikisen tavaran läpikäymisestä. Jokainen tavara - olkoon se sitten mikä tahansa - on heitettävä pois, mikäli se ei tuota iloa omistajalleen. Toki on myös pakollisia ei-niin-iloa-tuottavia asioita, joita on pakko säilyttää. Esimerkiksi erilaiset tärkeät paperit. Niidenkin määrän voi kuitenkin Kondon mukaan karsia vain muutamaan muovitaskulliseen. Karkkilalainen Mira Ahjoniemi innostui KonMari-metodista ja teki kotonansa suursiivouksen. Nyt hänen vaatekaappinsa on väljä, kengät siellä luotisuorassa rivissä, keittiössä vain yhden astiasarjan välttämättömimmät astiat. Mitään turhaa roinaa ei näy missään. Ahjoniemi vetää Suomen KonMari-ryhmää Facebookissa. Hän kokee, että KonMari sai hänet miettimään, kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa. Elämänasenne muuttui iloisemmaksi. Turkulainen perhelähihistorian tutkija Ilana Aalto on myös ammattijärjestäjä. Hän uskoo, että KonMari-metodin suosio kertoo aikamme muuttuneesta ilmapiiristä. Kulutusyhteiskunnasta ollaan siirtymässä yhä tietoisemman kuluttamisen kullttuuriin. Enää ei olekaan hienoa omistaa mahdollisimman paljon vaan mahdollisimman vähän. Myös jakamiskulttuurin nousu kertoo samasta ilmiöstä. Aallon mukaan minimalistien blogit USA:ssa saavat miljoonia seuraajia. Ammattijärjestämisen buumi on sekin nousemassa.

Politiikkaradio: Keskinäisriippuvuuden rautainen laki koskee kaikkia: 16.12.2015 13.10  

Uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon on kerrottava, mitkä ovat Suomen uhat nykyisessä keskinäisriippuvuuksien maailmassa, sanovat ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon parlamentaarisen seurantaryhmän puheenjohtaja Seppo Kääriäinen (kesk) ja ryhmän jäsen entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja Politiikkaradiossa. Sipilän hallitus on juuri aloittamassa ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelua. ”Sen yksi tärkeimpiä asioita on juuri tunnistaa nämä kehitysvirrat näissä keskinäisriippuvuuden maailmassa uhkien osalta” sanoo seurantaryhmän puheenjohtaja Seppo Kääriäinen. ”Tämä on keskinäisriippuvuuksien maailma. Ei ole kaukaisia, ei ole läheisiä asioita, vaan kaikki ovat omalla tavallaan hyvin lähellä. Yhteistyö naapureitten kansa ja kaikkien kanssa on välttämättömyys.” ”Kyllä tämä keskinäisriippuvuuden rautainen laki, se koskee kaikkia. Se koskee myös maailman isoja, mukaan luettuna Venäjä”, sanoo Kääriäinen. Nykymaailmassa ”ei kukaan voi toimia yksin”, toteaa myös Tuomioja. ”Nykymaailmassa, jota leimaa koko ajan kasvava keskinäinen riippuvuus, sekä hyvissä että huonoissa asioissa, piti siitä tai ei, niin ei Suomikaan menesty, jos maailmassa menee huonosti. Tässä suhteessa lähialueita ovat hyvinkin kaukaiset maat.” ”Ja se kasvaa koko ajan. Esimerkiksi terrorismi on sen tyyppinen uhka, kuten ilmastonmuutos, joka on ehkä suurin uhka maailmassa”, sanoo Tuomioja. Tuomioja alleviivaa myös Pohjoismaisen yhteistyön tärkeyttä Suomelle. Tuomioja ei myöskään usko, että Ruotsi tulisi yllättämään Suomen hakemalla Naton jäsenyyttä. ”Ruotsi ja Suomi eivät aiheuta toisilleen minkäänlaisia yllätyksiä, vaan konsultoivat ja informoivat toisiaan kaikista turvallisuuspoliittisista merkittävistä asioista. Tekevät siitä itsenäisen päätöksensä. Näissä olosuhteissa on entistä epätodennäköisempää, että ne johtopäätökset olisivat erilaisia”, sanoo Tuomioja. Kääriäinen puolestaan ei usko, että Ruotsin porvaripuolueiden uusi myönteinen Nato-kanta vielä muuttaisi Ruotsin linjaa sotilasliittoon kuulumattomana maana. Kääriäinen tosin myöntää, ettei asiasta voi olla varma. ”Mistäs me tämän tarkkaan tiedämme? Ei voi tarkkaan tietää, mutta arvioni on se, että ei se niin vain ole muuttumassa”, sanoo Kääriäinen Politiikkaradiossa. Tapio Pajunen / Politiikkaradio

Aristoteleen kantapää: R- ja s-vika - vika vai ominaisuus?: 15.02.2017 10.00  

Ovatko erilaiset puhehäiriöt persoonallisia ominaisuuksia, vai vikoja, joista täytyy päästä eroon? Logopedian professori Sari Kunnari kertoo, mistä puhehäiriöt aiheutuvat ja kuinka niitä hoidetaan. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén. ----------------- Antiikin kreikkalaiset eivät enää kiinnosta ketään, mutta kun mietimme, mikä yhdistää toisaalta Lola Wallinkoskea, Michael Monroeta ja Tarja Halosta ja toisaalta muinaista ateenalaista valtiomiestä Demosthenestä, ollaan ihmisen ikiaikaisen sisun äärellä. Heillä kaikilla on ollut jonkinasteinen ärrävika. Yksi vanhan Hellaan kouriintuntuvimmista tarinoista kertookin siitä, miten ärrävikaisesta Demostheneestä tuli muinaisen kreikan arvostetuin puhuja. Aikalaiset kuvasivat Demostheneen alkuaikojen puheita niin, että niitä leimasivat epäselvät lausahdukset, hengenahdistuksen kaltainen tunne, liian pitkät lauseet ja tuskallisuuteen saakka muodolliset argumentit. Ja huono r-kirjain. Ei ihme, että nuori ateenalainen masentui. Onneksi hän törmäsi rohkaiseviin ihmisiin ja niinpä hän aloitti ankaran opiskelun paremmaksi puhujaksi. Tarinoiden mukaan hän harjoitteli selkeämpää artikulaatiota ja terävämpää ärrää karjumalla puheitaan pikkukiviä suussaan meren rannassa ja koetti saada äänensä kuuluviin aaltojen pauhun yli. Lopulta hänestä tuli merkittävä valtiomies, josta puhutaan yhä Suomen radiossa saakka! Omien lasteni myötä olen oppinut, että r-äännettä opetellaan mielellään päivittäisillä mutta lyhyillä harjoituksilla. R on lähellä d-äännettä, joten ensin korvataan r d:llä: dotta, podtti, mudina. Sitten lisätään r d:n perään: drontti, dreija, Hadrianus. Ja koko ajan kannattaa kaasutella autolla: drnn-drnn-drnn! Kunnes eräänä päivänä r-äänne vihdoin löytyy. Onko ärrävikaa sukua s-vialle? Onko kyseessä vika vai ominaisuus? Mikseivät ihmiset saa puhua niin kuin he luonnostaan puhuvat? Kysytään logopedian eli ihmisäänen toimintaa ja häiriöitä tutkivan tieteenalan professorilta Sari Kunnarilta. Pasi Heikura aristoteles@yle.fi Kuva: Yle/Antti Haanpää

Aristoteleen kantapää: Puhetta ja politiikkaa: 07.09.2016 10.00  

Eduskunnassa puhutaan, ja siitä on puhumassa eduskunnan keskuskanslian entinen päällikkö Keijo Koivukangas. Lähetys on uusinta (4.9.2009). *** Eduskunnan kesäloma alkaa olla ohi ja uusi täysistuntokausi on alkanut. Pelkkää puhetta, sanovat politiikkaan kyllästyneet, ja ovat aivan oikeassa. Valtion johtaminen ja puhuminen liittyvät toisiinsa tiukasti. Kaksi paljon käytettyä valtion johtamisen tapaa on nimetty erilaisten puhetyylien mukaan. Parlamentarismi on meille tutuin valtiomuoto, ja sen perustana on ranskan sana parlera, puhua. Taustalla on ajatus siitä, että yhteiskunnassa vallitsevat tahtotilat sopivat yhteisistä asioista ja ristiriidoista keskenään puhumalla asiat halki. Tämän länsimaisen ja ajatusmallin mukaan pääasia on että ihmiset puhuvat. Lopullinen totuus asioista löytyy keskustelemalla, tai sitten tuo totuus muuttuu alituisesti keskustelun jatkuessa. Tärkeintä on se, että erilaisten poliittisten tahtotilojen välillä on puheyhteys. Toinen huomattava valtio-opillinen puhumiseen liittyvä suuntaus on diktatuuri, joka sisältää ajatuksen siitä, että on olemassa joku, joka sanelee, dikterar tai dictate, mitä muut tekevät. Kaikki diktaattorit eivät ole olleet hirmuhallitsijoita, vaikka kenraali Franco, Adolf Hitler ja Josif Stalin termiä värittävätkin. Historioitsijoiden mielestä mm. Antiikin Rooman yksinvaltias Cincinnatus oli hyvä diktaattori, mutta modernit itsevaltiaat vaikuttavat järkiään suuruudenhulluilta ääliöiltä, jotka olisi pitänyt ajoissa passittaa koulukuraattorin puheille. Parlamentarismiin läheisesti liittyy kansanvalta eli demokratia, jonka arvellaan syntyneen antiikin Kreikassa. Ateenan kaupunkivaltion demokratiassa äänioikeus oli vapailla miehillä, ei orjilla eikä naisilla. Nykyaikaisessa demokratiassa valinnan vapaus on niin pitkälle vietyä, että ihmiset saavat itse päättää, ovatko he kansalaisia ja käyttävät äänioikeuttaan vai ovatko he orjia eivätkä käytä äänioikeuttaan. Politiikan ja puhumisen tärkeä yhteys näkyy Suomen poliittisessa järjestelmässä mm. maan virallisessa protokollassa. Ensimmäisenä on tietenkin presidentti, jonka latinasta juontuva nimikin tarkoittaa edessä istujaa. Mutta protokollan seuraava ei olekaan pääministeri, jonka sana minister tulee myös latinasta ja tarkoittaa apulaista, vaan puhemies, mies joka puhuu ja säätelee muiden puhumista. Millaista on puhemiehen työ täysistunnossa? Millainen keskustelufoorumi eduskunnan täysistuntosali on? Millaisia puhujia kansanedustajat ovat? Eduskunnan keskuskanslian päällikkö lainsäädäntöjohtaja Keijo Koivukangas on avustanut maamme puhemiehiä, kysytäänpä häneltä. Ohjelman on toimittanut Pasi Heikura. Kuva: Jyrki Lyytikkä.

Politiikkaradio: Sote-uudistus näyttää johtavan verotuksen kiristymiseen: 12.04.2016 13.10  

Parlamentaarisen sote-työryhmän jäsen Sirpa Paatero (sd.) on varma, että hallituksen sote-linjaus johtaa verotuksen kiristymiseen. Sote-uudistusta valmistellaan valtion verotuksen pohjalta ilman erillistä maakuntaveroa. ”Mun mielestä ei ole mitään realismia todeta, että verotus ei nouse”, sanoi Paatero Politiikkaradiossa. Paateron mukaan näyttää siltä, että valittu malli suosii pieniä kuntia ja lyö korville niitä, joissa sote-menot on pystytty pitämään kurissa. ”Ne jotka on parhaiten nämä hoitanut, niin ne on ne jotka kärsii. Valitettavasti ne on usein myöskin näitä isoja kaupunkiseutuja, jotka on kuitenkin tämän koko suomalaisen yhteiskunnan vetureita niin elinkeinon kuin palvelujenkin osalta”, sanoo Paatero. Paatero myös povaa maakuntapohjaisen sote-mallin johtavan lopulta maakuntaveroon. ”Se voi olla, että se jossain kohtaa jo tälläkin perusteella on tarpeen tulla.” Eduskunnan toinen varapuhemies ja entinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) vastustaa voimakkaasti ajatusta maakunnallisesta sote-verosta. ”Uutta verotustasoa ei pidä Suomeen rakentaa, koska siinä on ainakin se vaara, että verotus nousee. Ja kyllä se Suomen kilpailukyvylle on kuin märkä rätti, jos meillä vielä verot tästä kovin paljon nousee.” ”Toivon että meille ei mitään uutta verotustasoa tule ikikuuna päivänä”, sanoi Risikko Politiikkaradiossa. Risikko kuitenkin myöntää, että valitussa valtionveromallissa on suuri verojen kiristymisen riski. ”Tässähän on tietysti se tavoite, että se verotus ei kenenkään kohdalta nouse, mutta me emme voi muuta kuin määräaikaisesti sitoa kuntien käsiä. Kunnilla on autonomia nostaa verotustaan. Eihän me voida sitä estää täysin. Muuta kuin määräaikaisen tällaisen katon voi tehdä”, sanoi Risikko. Sote-uudistuksen kolmen miljardin säästötavoitteita Risikko myös pitää äärimmäisen kovana ja korostaa, ettei säästöjä voida vetää sote-alalla työskentelevien ihmisten selkänahasta. ”Se on niin kova haaste tällaisena aikana, jolloin meillä väki ikääntyy ja palvelut sinänsä kallistuu ja meillä on työvoimavaltainen ala. Eihän tätä nyt mistään niin kuin henkilöiden, hoitohenkilökunnan tai palveluhenkilökunnan selkänahasta pidä vetää”, sanoi Risikko Politiikkaradiossa. Tapio Pajunen / Politiikkaradio

0:00/0:00
Video player is in betaClose