Episodit

  • Pkk:n ja SARVin Toisinkatsottu kritiikki -keskustelusarja kulminoituu, kun kriitikko Maaria Ylikangas ja Taru Torikka jututtavat toimittaja, tietokirjailija Johanna Vehkoota hänen tuoreesta, vaikuttavasta kirjastaan Oikeusjuttu. (Toisin kuin muut mediat) käsittelemme Oikeusjuttua kirjallisena teoksena, sillä se yhdistelee esseemäisesti omakohtaisia (kafkamaisia) kokemuksia laajoihin yhteiskunnallisiin konteksteihin, näyttää kirjoittajan myös ruumiillisena kokijana näyttäesisään, miltä äkillinen pakkojulkisuus kohuotsikoissa ja organisoidun verkkovihan kohteena oikeasti tuntuu, miten ei voi olla ”provosoitumatta kun provosoidaan”, eli tehdään turvattomaksi. Oikeusjuttu käyttää eri tekstityyppejä, ja rutikuivaa huumoria. Puhumme sen erosta suhteessa puhtaaseen journalismiin, ja siitä, miten Johanna sai riittävän etäisyyden koko elämää varjostaneeseen aiheeseensa.

    Keskitymme kirjan aiheista pahamaineiseen ”cancel-kulttuuriin” ja sen myötä yritämme tehdä selkoa verkkokeskustelun polarisoivasta ja kulttuurisotia luonteesta. Ihmettelemme, mikseivät he, jotka äänekkäimmin ja isoimmin kirjaimin kauhistelevat ”canceloinnin” rantautumista Suomeen, näe miten juuri Vehkoon oikeusjuttu on yritys vaientaa syytetty, tehdä hänen toimeentulonsa mahdottomaksi. Pohdimme, mitä ”cancel” on, missä sitä oikeasti esiintyy (vinkki: ei siellä missä äkkiseltään luulisi), ja mitä pitäisi tehdä journalistiselle kulttuurille, jossa ”cancel-tapauksia” nostetaan valtamediaan esiin twitteristä kontekstoimatta tai edes tarkistamatta väitteiden todenperäisyyttä. Peräänkuulutamme paitsi toimittajien omien journalististen käytäntöjen kurinpalautusta, ennen kaikkea institutionaalista vastuunkantoa median päättäjiltä ja kustantamoilta, ja ehdotamme että ennen kaikkea pitäisi kääntää ja julkaista rutkasti enemmän uutta runoutta maailman eri kielistä ja maista!

  • Tällä kertaa Pieni karanteenikirjakerho kokoontui kirjakauppa Niteeseen puimaan kirjailija Deborah Levyn tuotantoa. Taru Torikan vieraina kuullaan Levyn kolmiosaisen ”elävän elämäkerran suomentanutta kirjailija Pauliina Vanhataloa ja ulkoministerin valtiosihteeri Johanna Sumuvuorta.

    Deborah Levy ei ole ainoa, joka yhdistää teoksissaan esseististä, kirjallista ajattelua ja hyvin henkilökohtaista kokemusta, mutta jokin tekee hänen kirjoistaan erityisen tenhoavia. Pohdimme, mistä lumo syntyy. Puhumme Levyn kielen yhtäaikaisesti pitkällehiotusta ja aina uudelleen yllättävästä luonteesta ja tilantunnusta, jota hänen tiiviissäkin teksteissään on. Mietimme Levyn suhdetta aikaisempiin (feministisiin) kirjailijoihin ja ajattelijoihin, kuten de Beauvoiriin ja Durasiin, heidän kanssaan ja heitä vastaan keskustelemista, joka jatkuu teoksesta toiseen. Löydämme Levyn kirjoista lohtua ja valtavasti huumoria.

    Tervetuloa seuraavaan Pkk-iltaan Niteessä ke 1.12. klo 18, vieraana kääntäjä Lotta Toivanen.

    Kiitos järjestelyistä Kustantamo S&S, joka julkaisee myös Deborah Levyn elävän elämäkertatrilogian päätösosan keväällä 2022, tietenkin Pauliina Vanhatalon käännöksenä.

  • Puuttuva jakso?

    Paina tästä ja päivitä feedi.

  • Toisessa yhteistyöjaksossa Suomen arvostelijain liiton Toisin katsottu kritiikki -hankkeen kanssa päästään viime vuosisadan alun esoteerisiin tunnelmiin, kun kriitikko Maaria Ylikankaan ja toimittaja Taru Torikan kanssa keskustelemaan tulee pitkän linjan kulttuuritoimittaja Pirkko Kotirinta.

    Keskustelun lähtökohta on Kotirinnan teos Hilma af Klintin arvoitus, joka ei rakennu normaalin lineaarisen elämäkerran tapaan, vaan jossa toimittaja kulkee tekstin sisässä etsimässä omilla keinoillaan otsikossa mainittua, 1900-luvun alussa vaikuttaneen ja kuolemansa jälkeen jo muutamaan kertaan "uudelleenlöydetyn" ruotsalaistaiteilijan arvoitusta. Pohdimme, onko juuri nyt kulttuurinen tilaus Hilma af Klintin teosofiasta ammentaneelle taiteelle, vai onko sen paikka kavennettu vain älypuhelimien trendikkääksi taustakuvaksi?

    Hilma af Klintin taide ja elämä näyttävät myös, että monella nykyajassa mietityttävällä aiheella on pitkät jäljet. Hänen kauttaan voi pohtia ja uudelleenmääritellä taiteilijuutta, omistajuutta ja tekijyyttä - af Klint sekä koki maalaavansa yhteydessä johonkin tuonpuoleiseen että teki paljon yhteistyötä muiden naistaiteilijoiden kanssa. Hän ja moni muu viime vuosisadan alun taiteilijanainen venytti sukupuolten tavanomaista esittämistapaa, oli monella tapaa fluidi. Toisaalta hänen henkisyydessään oli vahva yhteys kristinuskoon, mikä voi tuntua nykykatsojalle vieraalta. Miten kriitikko, journalisti ja kirjailija voivat lähestyä näitä kiehtovia poikkeusyksilöitä, jotka on kiusaus nostaa esikuviksi nykynaisille? Ainakin uteliaisuus, kyseleminen ja lupa erehtyä mainitaan!

    Hilma Af Klintin arvoituksen kannen on suunnitellut Markko Taina

  • Kirjakerho jalkautuu taas karanteeniolosuhteista ihmisten ilmoille! Syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa Nide-kirjakaupassa Taru Torikka haastattelee kahta kokenutta ja palkittua kääntäjää pohjoismaisesta, etenkin ruotsalaisesta, rikosromaanista, eilen, tänään ja huomenna! Sirkka-Liisa Sjöblom ja Kari Koski pohtivat, miten pohjoismainen rikos ja sen tutkiminen on muotoutunut Sjöwall&Wahlöön päiviltä Mankellin ja Marklundin kautta kohti 2020-lukua. Ketkä ovat sankareita, millainen on rikosromaanin toimiva nainen ja empaattinen mies? Miksi juuri globaalisti katsottuna turvallisten sosiaalidemokratioiden yhteiskuntaa on niin kiehtova tarkastella joko yksityisen murhan tai ties minne ulottuvan talousrikosvyyhden kautta? Ketkä kirjailijat erityisesti kiehtovat kääntäjiään, kuka jaksaa yllättää, kenellä on erityisen lumoava kieli? Ja miten tämä kaikki kietoutuu Astrid Lindgeniin?

    Jakson tekemisessä oli mukana Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto SKTL Ry.

    Tule mukaan Pienen (karanteeni)kirjakerhon tapaamisiin Nide MUJI Kamppiin! Seuraavan kerran kokoonnumme jo 17.11. klo 18 Aiheena Deborah Levyn teokset, keskustelemassa Pauliina Vanhatalo ja Johanna Sumuvuori! (Voit myös katso live-striimin kotona Niteen sivuilta https://www.facebook.com/nidekauppa)

  • Kirjailija Miki Liukkonen ja toimittaja Taru Torikka keskustelevat Liukkosen tuhatsivuisesta romaanista Elämä: Esipuhe, sekä sen vastaanotosta!

    Miki Liukkosen valokuva Aki Roukala.

  • Kirjailija Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin lukija pääsee/joutuu mukaan päähenkilön pitkään jatkuneeseen, monella tasolla tapahtuvaan eksistentiaaliseen kriisiin, jossa on vaikea tietää, mikä on totta ja mihin tarinaan edes päähenkilö itsestään uskoo. Syyllinen näyttää maailman, missä sisäisessä monologissakin on hashtagit ja siinä mietitään, miten kriisistä saisi houkuttelevimman mahdollisen instapostauksen.

    #Syyllinen on sukua Sivulliselle ja Inhon kaltaisten eksistentialismin klassikkojen päähenkilölle. Mietimme Hanna-Riikka Kuisman kanssa, mitä tapahtuu kun yleensä nuorelle miehelle tyypillistä kriisiä elääkin nelikymppinen nainen - ja on tehnyt sitä jo kauan. Keskustelemme myös siitä, miten hurjin huumori löytyy naisista hermoromahduksen partaalla ja sen toiselle puolelle loikanneista, ja miten romaani, joka kuvaa mahdollisimman tarkkaan romahtanutta psyykeä ja todellisuudentajun menettämistä, ei tarvitse "psykologisointia" ja voi hyödyntää vaikka trillerin ja suljetun huoneen murhamysteerin keinoja. Puhumme myös siitä, mikä ajaa ihmisen peilaamaan itseään pakkomielteisesti kaikista meitä ympäröivistä ikkunoista, ja mikä voisi olla avuksi.

    Hanna-Riikka Kuisman kuva Sami Kokko, Like

  • Sirpa Kähkösen uusin romaani sijoittuu ratkaisevaan hetkeen Kuopiossa 1964, ja levittäytyy samalla sadan vuoden säteelle, Pietarista Leningradiin (ja takaisin). Ääneen pääsee laaja kaarti ihmisiä, nuoria ja liikaakin kokeneita, elämäänsä aloittelevia ja kuolleita.

    Keskustelemme Sirpa Kähkösen kanssa historiasta hänen teoksissaan - se ei ole hänelle "keino", "miljöö" tai muu ulkoinen työkalu, vaan jotakin muuta. Kähkönen tarkastelee teoksissaan, miten eletyt kriisit ja kauheudet siirtyvät yli sukupolvien, myös ja varsinkin silloin kun niistä ei puhuta. Vihreässä salissa ääniä ja totuuksia on useita. Sirpa Kähkönen kertoo, miksei kuitenkaan enää kaikkitietävää kertojaa. Pohdimme romaania rajaamisen taiteena, jatkuvaa uudistumista ja toisaalta George Simenonin kaltaista kirjailjaa, joka yllättää aina vaikka tuntuu toistavan samaa. Keskustelemme Suomen unohdetusta kaupunkilaisesta ja kansainvälisestä lähihistoriasta ja siitä, miten eteenpäinmenon ideologiaa varjostaa julmuus heikompia kohtaan.

    Sirpa Kähkösen kuva Jonne Räsänen, Otava

  • Heidi Köngäs kertoo uusimmasta romaanistaan Siivet kantapäissä, jonka päähenkilö Marja elää omannäköistä elämäänsä enimmäkseen sotienjälkeisten vuosikymmenten Suomessa, työskentelee ohjaajana Radioteatterissa, missä mm. ranskalaiset modernin teatterin uutuudet tuodaan tutuksi kuuntelevalle miljoonayleisölle, viettää rikasta kulttuurielämää ystäviensä kanssa, rakastaa hankalaa miestä ja vähän onnettomasti, ja on muutenkin kovin tutunoloinen meidän ajallemme pätkäurineen ja omapäisine valintoineen.

    Heidi Köngäs kertoo, kuinka Marja tuli hänen eteensä, ja millaista työtä kirjailija saa tehdä, jotta ns. todellinen ihminen alkaa elää romaanihenkilönä. Köngäs on kirjoittanut useita teoksia, jotka voisi luokitella "biofiktioksi" menneisyyden naisista, mutta onko luokittelu hedelmällistä? Keskustelemme rajaamisen tärkeydestä romaanin synnyssä ja siitä, miten kunkin romaanin ääneen pääsevät valikoituvat. Miksi nyt puhuu itseoikeutetusti vain Marja, ja miksi Olavi Paavolainen saa kerrankin jäädä hiljaiseksi?

    Heidi Köngäksen kuva Jonne Räsänen, Otava

  • Pienessä karanteenikirjakerhossa kuullaan yhdessä Suomen arvostelijain liiton kanssa tuotettu sarja keskusteluja, joissa pureudutaan taidekritiikin, kriitikon työn ja kritiikistä käytävän keskustelun ytimiin, pyritään katsomaan kritiikkiä toisin. Kriittisesti!

    Ensimmäisessä keskustelussa lähdetään liikkeelle feministisen ajattelun historiasta ja päästään ainakin biofiktio-trendiin, akateemisuuden nykytilaan, tutkimuksen ja journalismin suhteeseen ja siihen, miten kriitikko tekee työstään mielekästä paitsi itselleen myös yleisölle. Keskustelemassa ovat filosofian dosentti ja sukupuolen tutkimuksen yliopistolehtori Martina Reuter ja kriitikko Maaria Ylikangas. Reuter on toimittanut Miesvaltaa murtamassa -teoksen, joka esittelee joukon filosofeja renessanssiajoilta 1800-luvulle. Pohdimme, millä perusteilla nämä ajattelijat voi lukea feministisiksi, ja miksi nykykirjallisuus ja populaaritutkimus rakastaa poimia entisajoilta "unohdettuja" naisia, antaa heille kaikenlaisia nykylukijan kaipaamia ominaisuuksia, ja mitä ongelmia siinä voi olla. Onko parempaa tapaa löytää ja ymmärtää historian lehdiltä pudonneita naistoimijoita ja -ajattelijoita?

    1600-luvun feministiset filosofit vaativat (ylempien luokkien) naisille samoja mahdollisuuksia vaativimpiin opintoihin kuin miehille. Mietimme, olisiko heidän oppineisuutta korostavalla hyvän elämän ihanteellaan jotakin annettavaa meillekin, joille on kerrottu hyvän elämän olevan yksilön optimoimista markkinoita varten.

    Lue myös keskustelua täydentävä Maaria Ylikankaan blogi kriitikon suhteesta tutkimukseen https://www.kritiikkinakyy.fi/2021/10/kriitikko-mita-teet-tutkimustiedolla/

    Miesvaltaa murtamassa -teoksen varhaisten feministien tekstit ovat suomentaneet Tuomas Parsio, Erika Ruonakoski ja Laura Lahdensuu. Kansisuunnittelu Emmi Kyytsönen

  • 56, oletan on ensimmäinen Pienen karanteenikirjakerhon käsittelemä romaani, jossa korona määrittelee (ja sumentaa)tapahtuma-ajan ja ympäristön, ottaa merkittävän roolin kirjan henkilöiden elämässä. Kirjailija Alexandra Salmela kertoo, miten noin 57 naisen tarinan kertova kirja syntyi (kun hän oli päättänyt lopettaa kirjoittamisen) ja miten naiset vuorollaan, vuoden mittaan ilmestyivät. 56, oletan -kirjan naiset saavat jokainen vuodesta viikon (joita on vuodessa suunnilleen 56.

    Naisissa ja heidän elämäntilantessaan saattaa olla yhteisiä piirteitä keskenään ja ehkä jopa kirjailija Alexandra Salmelan kanssa, ja koronavuoden/-vuosia elänyt lukija samastuu yksinäisyyteen ja kiivaaseen pyrkimykseen nähdä merkitykiä luonnon vuodenkierrossa, leipomisessa ja tomaattien kasvattamisessa, mutta Salmelan tarinat riistäytyvät usein riemastuttavasti yhteisesti koetusta surrealistisiin, sadun sfääreihin. Tai sitten eivät, ja noita onkin meissä kaikissa. 56 naista sisältävät viitteitä moniin suuntiin, ehkä vikasuuntiinkin, ja kirjaa voi lukea paitsi autofiktio-oletuksiin turhautuneena leikkinä, myös kommenttina nykyfiktion trendiin ottaa esiin "unohdettu" historian tai taiteen nainen, palvonnan kohde tai muu muusa ja tehdä tästä tarinan sankari. Kuten kaikkien laulujen Jane.

    Podcastin tekemistä tukee Teos. Osta 56, oletan http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2021-syksy/56-oletan.html

  • Loistava Johanna Sinisalo vierailee podcastissa keskustelemassa tuoreesta romaanistaan Ukkoshuilu. Sen siivillä päästään puhumaan säästä ja ihmisen ikiaikaisesta halusta - jos nyt ei hallita niin ainakin ennustaa sää mahdollisimman tarkkaan, mahdollisimman tarkkaan valikoiduille ja maksukykyisille kohdeyleisölle, sekä siitä miten (maailman)talous ja talouspolitiikka on nykymaailmassa mystifioitu ja eristetty miltei luonnonilmiön kaltaiseksi, tavallisen ihmisen käsityskyvyn yläpuolella "luonnostaan" tapahtuvaksi mahdiksi, jota korkeintaan ekonomistit ja muut ylipapit saavat kommentoida ja jonka armoilla ihmisten pitää vain nöyrästi hyväksyä olevansa. Johanna Sinisalon kirjat saavat alkunsa halusta törmäyttää erilaisia todellisuuksia, ja niissä näkyy hänen oma rakkautensa romaaneihin, joita lukiessa pääsee kurkistamaan erityisiin tietämyksen aloihin ja niiden asiantuntijoiden elämään. Hänen romaaninsa ovat runsaita niin aiheiden kuin henkilöiden puolesta. Keskustelemme siitä, miten kirjailija pääsee kaiken keräämänsä kiehtovan materiaalin "päälle" ja kuinka antiikin draamoista asti toimiviksi havaittujen kerronnan lakien avulla luodaan henkilöitä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä ja viedä tarinoita eteenpäin.

    Ukkoshuilu kuvaa meidän maailmaamme, jossa uskomusten ja tieteen eroa on liudennettu (tarkoituksella) tehokkaasti ja nopeasti. Siksi se tulee ottaneeksi kantaa myös nyt ajankohtaiseen ja äärimmäisen turhauttavaan keskusteluun tutkimuksen kohteista ja koko vapaan tieteen olemuksesta/olemassaolosta. Miksi nykyihminen ei kestä tieteen epävarmoja mutta totuuteen pyrkiviä vastauksia vaan nielee mieluummin huijaukset? Tervetuloa mukaan demystifioimaan!

  • Jopa Pienen karanteenikirjakerhon mittapuilla poikkeuksellisen polveileva, fragmentaarinen ja innostunut keskustelu kirjailija Jukka Viikilän tuoreesta romaanista, joka sisältää otteita Jukka Viikilän oloisen kirjailija Jan Holmin omaelämäkerrallisesta romaanista ja sen lukijoiden (vasta-)ajatuksista kyseisen romaanin äärellä. Taivaallinen vastaanotto on kirjallinen Tapaus, monessa mielessä, joten ruodimme sitä monelta kannalta.

    Kuuntele, jos ja kun haluat tietää lähes kaiken musiikin ja tekstin yhtäläisyyksistä, tilojen luomisesta, auladramaturgiasta, newyorkilaisten kaupunkistriimien vaikutuksesta suomalaiseen nykykirjallisuuteen, kirjallisesta menestyksestä toipumisesta, ja siitä, miten tarinat pettävät lukijan ja miten kirjailija voi vastustaa niiden viemäksi joutumista. Kirjailija Viikilä kertoo myös, miten välttää mekanistisen kirjoittamisen vaarat ja millaisia kysymyksiä itse lähtee ratkomaan kirjoittamalla.

    Jukka Viikilän kuva Jonne Räsänen, Otava

  • Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on sekä tiiviisti rajattu yhden mullistavan päivän kuvaus että moniin suuntiin pursuileva ja viittaileva teos äitien ja tyttärien monimutkaisista suhteista, erilaisista tavoista olla ruskea nainen Suomessa, "oman" identiteetin valitsemisesta, jemeninjuutalaisten historiasta, syömishäiriöistä, mielenterveysongelmista ja vaikka mistä. Bechi sisältää myös kuvitelman siitä, millainen voisi olla maahanmuuttajanaisen rinnakkaisteos Sonja O. kävi täällä -romaanille.

    Puhumme Kokon kanssa suurinpiirtein kaikista näistä asioista, sekä siitä, miten fiktion tekeminen vapauttaa asiakirjoittamisen ammattilaisen, miten Bechin tyyli ja kieli syntyivät, miten ääneen päässeet Bechi ja Shoshana muodostuivat puheestaan omiksi ihmisikseen, ja miten omia kokemusia voi sekä käyttää romaanin palasina että leikitellä niillä.

    Koko Hubaran kuva Jonne Räsänen, Otava

  • Runoilija Veera Antsalon romaanikin toimii runon logiikalla. Mutta mitä on runon logiikka? Siitä keskustelemme podcastilla, kuten myös siitä, miten päähenkilö Fernanda konkreettisesti syntyy kirjan sivuilla ja kielestä, myös itselleen. Kaunokirjallinen yllättää aina kirjoittajansa(kin), ihmettelemme miten henkilöt alkavat tuottaa tarinaa ja omia kertomuksiaan ja vaativat päästä ääneen. Voi kuulostaa vaikealta, mutta Fernanda on myös lähestyttävä ja riemastuttava kuin paras tyttökirja. Siinä on kaiken lisäksi jännittävä paras ystäväkin.

    Fernandaa lukiessa pääsee sisään siihen kokemukseen, millaista on olla nuori (tyttö), yhtä aikaa vasta hahmottuva ja ra(a)jojaan tutkiskeleva, törmäilevä ja yksin maailmassa, samalla kun kaikki on mahdollista ja suurin osa muista ihmisistä sumuista savua. Fernandan maailma on naisten, tätä tyttöä ei kuvata suhteessa poikiin ja miehiin. Miksi se tuntuu radikaalilta? Puhumme myös siitä, kuinka jokaisella pitää olla vähintään yksi erikoinen täti.

    Veera Antsalon kuva Jarkko Mikkonen.

    Podcastin tekemisen mahdollistaa Teos. Osta Fernanda https://verkkokauppa.teos.fi/epages/Teos.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/Teos/Products/9789523630482

  • Niko Hallikaisen esikoisromaani Kanjoni on runollisen kaunis ja hämmentävän hauska yksinäisen nuoren miehen vuodatus. Se on täynnä yksityiskohtaisesti kuvattua seksiä, mutta taitaa kertoa rakkaudesta tai sen kaipuusta. Kirjan rytmissä ja kielessä kuuluu kirjailijan tausta esitysrunoilijana.

    Podcastissa puhutaan siis seksistä, varsinkin kirjallisuuden keinona ja osana homokirjallisuuden kaanonia. Kun miesten välinen herkkäkin rakkaus on monesti kriitikoiden mielestä "roisi seksikuvaus", miksei sitten kirjoittaa romaania täyteen tarkasti kuvattua panemista ja runkkaamista. Pohdimme toisteisen seksin vieraannuttavaa vaikutusta ja huumoria, joka syntyy kun päähenkilö katsoo ja esiintyy webcameille ja kuvittelee itsensä elämään Benicio del Toron Hollywood-kartanon tyynymereen. Mietimme, mikä on totta, onko edes päähenkilön palavan rakkauden kohde tai lapsuuden trauma.

    Niko Hallikaisen kuva Viivi Huuska

  • Pieni karanteenikirjakerho saa vieraakseen kirjailija Matias Riikosen, jonka uusi romaani Matara vie lukijan kaikilla aisteillaan keskelle poikajoukon leikkivaltakuntaa. Matias Riikosta kiinnostaa tehdä fiktiota sellaisista oman elämän vaiheista, jotka jäävät usein kirjallisuudessa katveeseen - kuten lapsille luontevista rinnakkaistodellisuuksista.

    Keskustelemme siitä, miten tekstin keinoin kirjailija ja lukija pääsevät asettumaan leikkivän lapsen nahkoihin, näkemään, tuntemaan, haistamaan ja maistamaan maailman uutena ja jännittävänä. Pohdimme, miksi valtion, hierarkian, sotimisen ja valloittamisen leikkiminen kiehtoo aina uusia lapsipolvia, ja miksei leikkimistä voi ohittaa vain "oikean elämän" jäljittelynä. Onko leikki todellisempaa kuin niin kutsuttu reaalimaailma?

    Podcastin tekemisen mahdollistaa kustannusosakeyhtiö Teos. Osta Matara https://verkkokauppa.teos.fi/epages/Teos.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/Teos/Products/9789523631458

    Matias Riikolan kuva Liisa Takala

  • Kutsu minut on valokuvaaja Ida Pimenoffin esikoisromaani. Sen kertoja on kasvanut ilman isää, ja vähän kaikki hänen elämässään näyttää kietoutuvan hylkäämisen kokemisen ja siihen jo ennalta varautumisen ympärille.

    Puhumme omaelämäkerrallisen aineiston ja itse koettujen tunteiden käyttämisestä fiktion rakennusaineina: miten niistä tehdään taidetta, eikä psykologisoivaa avautumista? Mietimme tekstin ja kuvan yhtäläisyyksiä, rajaamista ja leikkaamista. Pohdimme myös sitä, miten kirjan päähenkilöstä tulee kirjailijasta erillinen hahmo, ja mitä hänestä oikein voi tietää, kun tämän omaan kertomukseen ei ehkä aina kannata uskoa.

    Ida Pimenoffin kuva Otto Virtanen.

  • Pieni karanteenikirjakerho jatkaa kuolemanvakavalla linjallaan itselleen vaikeiden asioiden selvittämistä. Kyse on tällä kertaa huumorista. Vieraaksi sain suuresti ihailemani Minna Lindgrenin, jonka nokkela teksti ja lämmin lähestymistapa on tehnyt esim. klassisesta musiikista vuosikymmenten ajan tuttua tai ainakin vähemmän pelottavaa. Romaanikirjailijana pitkän linjan journalisti on tuonut komiikan avulla esille mm. vanhoja ihmisiä ihmisinä, ei joukkona nimeltä "vanhukset", ja suomalaisen yhteiskunnan isoimpia ongelmia ja tabuja kuolemasta muistisairauteen. Armon Annelissa eletään jatkuvaa rakennemuutosta ja käsitellään eutanasiaa, ihmisyyttä ja eläimyyttä.

    Podcastissa pohditaan, mistä huumori rakentuu, millä keinoilla jutut naurattavat kirjailijan lisäksi lukijaa, ja miten hauskan ja vakavan vaihtelu tehoaa. Lisäksi löydämme huumoria musiikista, ja ihmettelemme, mihin se katosi journalismista.

    Jakson tarjoaa kustannusosakeyhtiö Teos. Osta Armon Anneli http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2021-kev%C3%A4t/monistettu-rouva-suominen-v%C3%A4litt%C3%A4%C3%A4-3-luumumukin-arvoitus.html

    Minna Lindgrenin kuva Jarkko Mikkonen

  • Jalkapallo on urheilulajeista erityisasemassa myös kirjallisuudessa ja filosofiassa, metaforien kenttä joka on venynyt niin kaikkien poliittisten suuntausten tarpeisiin kuin "kansallisten" erityispiirteiden kuvitteluun ja kuvittamiseen. Se on lähes alusta asti nähty fyysisen pelin lisäksi leikin, ajattelun ja estetiikan prismojen läpi. Suomalaisille kannattajille jalkapallo on toiminut romantiikan ja kaukokaipuun välineenä, antanut mahdollisuuden toistuviin toivon ja turvallisen pettymyksentunteen, yhteisen ulkopuolisuuden kokemuksiin - sekä nyt aivan uuteen tunteeseen, jossa ollaan jo aivan kansainvälisen menestyksen kynnyksellä.

    Ei siis ihme, että jopa kertomuskriittinen Pieni karanteenikirjakerho rakastaa futista ja futisnarratiivien tarkastelua. EM-kisojen viimeisen viikon kunniaksi jalkapallovieraita on kaksi kappalein. "Futistohtori" Sami Kolamon kanssa keskustellaan hänen teoksestaan Jalkapallon kauneus (Aviador). Siinä Kolamo löytää paitsi suuresti ihaillun "kauniin pelin" ja jogo boniton brasilialaiset taiteilijayksilöt, myös tarpeenmukaista kauneutta kaupunkirakentamisessa, johon klassiset stadionit solahtavat kuin tehdastyöläisen vapaa lauantai-iltapäivä. Futiksessa on alusta asti törmännyt vähintään kolmen luokan Maku, ja sen karnevalismi on innoittanut niin 20-luvun wieniläiskahviloiden esteettejä kuin Borgesia ja Ecoa.

    Jalkapallokannattaja Paavo Arhinmäki kertoo kirjoittamastaan maajoukkuefanin muistelmakirjasta, johon onneksi pääsee valumaan myös muuttuvan maailman kuvausta ja kritiikkiä, ovathan Suomen miesten A-maajoukkueet päässeet karsimaan ja kärsimään erilaisissa Euroopan politiikan polttopisteissä viimeisten vuosikymmenten ajan. Nationalismi näyttää rumimpia puoliaan monissa futiskatsomoissa, mutta miksi suomalaiskannattajakatsomo on enimmäkseen hyvähenkinen yhteisö, jossa kentän ulkopuolinen status menettää merkityksensä? Puhumme epäonnistumisiin tottumisen romantiikasta mutta myös siitä, mitä kansalaisyhteiskunta ja demokratia mahtaa aina vain ahneemmille UEFA:lle ja FIFA:lle.

  • Jalkapallo on urheilulajeista erityisasemassa myös kirjallisuudessa ja filosofiassa, metaforien kenttä joka on venynyt niin kaikkien poliittisten suuntausten tarpeisiin kuin "kansallisten" erityispiirteiden kuvitteluun ja kuvittamiseen. Se on lähes alusta asti nähty fyysisen pelin lisäksi leikin, ajattelun ja estetiikan prismojen läpi. Suomalaisille kannattajille jalkapallo on toiminut romantiikan ja kaukokaipuun välineenä, antanut mahdollisuuden toistuviin toivon ja turvallisen pettymyksentunteen, yhteisen ulkopuolisuuden kokemuksiin - sekä nyt aivan uuteen tunteeseen, jossa ollaan jo aivan kansainvälisen menestyksen kynnyksellä.

    Ei siis ihme, että jopa kertomuskriittinen Pieni karanteenikirjakerho rakastaa futista ja futisnarratiivien tarkastelua. EM-kisojen viimeisen viikon kunniaksi jalkapallovieraita on kaksi kappalein. "Futistohtori" Sami Kolamon kanssa keskustellaan hänen teoksestaan Jalkapallon kauneus (Aviador). Siinä Kolamo löytää paitsi suuresti ihaillun "kauniin pelin" ja jogo boniton brasilialaiset taiteilijayksilöt, myös tarpeenmukaista kauneutta kaupunkirakentamisessa, johon klassiset stadionit solahtavat kuin tehdastyöläisen vapaa lauantai-iltapäivä. Futiksessa on alusta asti törmännyt vähintään kolmen luokan Maku, ja sen karnevalismi on innoittanut niin 20-luvun wieniläiskahviloiden esteettejä kuin Borgesia ja Ecoa.

    Jalkapallokannattaja Paavo Arhinmäki kertoo kirjoittamastaan maajoukkuefanin muistelmakirjasta, johon onneksi pääsee valumaan myös muuttuvan maailman kuvausta ja kritiikkiä, ovathan Suomen miesten A-maajoukkueet päässeet karsimaan ja kärsimään erilaisissa Euroopan politiikan polttopisteissä viimeisten vuosikymmenten ajan. Nationalismi näyttää rumimpia puoliaan monissa futiskatsomoissa, mutta miksi suomalaiskannattajakatsomo on enimmäkseen hyvähenkinen yhteisö, jossa kentän ulkopuolinen status menettää merkityksensä? Puhumme epäonnistumisiin tottumisen romantiikasta mutta myös siitä, mitä kansalaisyhteiskunta ja demokratia mahtaa aina vain ahneemmille UEFA:lle ja FIFA:lle.