Episodes
-
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Topi Jaakola on 40-vuotias jääkiekkovalmentaja ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän oppi varhain, että piirejä sitoo sanaton sopimus: tietyistä asioista ei puhuta. Nyt Jaakola rikkoo sopimuksen.
Kun ihminen haluaa puhua avoimesti oman alansa kipupisteistä, hän tyypillisesti odottaa, että ura on ohi eikä hävittävää ole.
Joskus on toimittava toisin.
Tämän haastattelun tekeminen on odottanut sitä, että Topi Jaakola saa työpaikan jääkiekon "sisältä", tässä tapauksessa valmennusportaasta. Vain siten voi ottaa esille ongelmia ilman, että se kuitattaisiin ulkopuolisen huuteluksi.
"Mä tulen sanomaan asioita, joita tästä alasta ei ole sanottu ääneen", Jaakola sanoo.
Hän ei halua syyttää mitään yksittäistä tahoa tai joukkuetta eikä varsinkaan pestä omia käsiään. Kyse on jääkiekon kulttuurisista rakenteista, joiden osa hänkin on ollut ja on yhä.
Jaakola lopetti ammattilaisuransa keväällä 2020. Kolme vuotta myöhemmin hän rakastui jääkiekkoon uudelleen.
Hän oli pelannut kiekkoa seitsemänvuotiaasta, tehnyt parikymmenvuotisen uran ammattilaisena, voittanut neljä Suomen-mestaruutta Oulun Kärpissä ja maailmanmestaruuden Leijonissa vuonna 2011.
Vuosien saatossa hänen henkilökohtainen suhteensa lajiin oli tietenkin elänyt ja etääntynytkin. Siksi uusi palo tuntui samalta kuin ensirakkaus.
Jaakolalle jääkiekko oli ollut ennen kaikkea itseilmaisua ja kaukalo hänen estradinsa. Häneen oli tehnyt vaikutuksen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin toteamus. Näyttelijäntyö on esiintymistä, ei esittämistä, tämä oli painottanut jossain haastattelussa.
Sama jääkiekon kanssa. Jaakola pelasi puolustajana. Hän pyrki olemaan varma, rauhallinen ja eleetön. Itseluottamus ei ollut kovuutta vaan uskoa siihen, että on 99 kertaa sadasta oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Uran jälkeen Jaakola oli hakeutunut kansainväliselle liikunnanohjaajalinjalle Haaga-Helian ammattikorkeakouluun. Hän kulki "poispäin" jääkiekosta, ehkä kouluttamaan urheiluopistolle tai jonnekin. Aiemmin hän oli suunnitellut alkavansa levykauppiaaksi.
Mutta yhtäkkiä hän halusikin takaisin. Lajin sisäiset epäkohdat eivät jättäneet rauhaan. Ja ennen kaikkea: niitä voisi muuttaa vain sisältä käsin.
On elokuun loppu. Jääkiekkokausi alkaa pian.
Keuruun laitamilla on jäähalli, joka rakennettiin vuonna 1995 harjoitushalliksi. Se on hyisen kylmä, pilkattu igluksi ja sardiinipurkiksi. Otteluja varten katsomoita joudutaan lämmittämään. Pukukopit ovat ulkona, ja halliin pitää kävellä pleksitunnelin läpi, mitä vierasjoukkueet eivät lainkaan arvosta.
Tämä on Jaakolan uusi työpaikka. Loppukesästä Keuruun jääkiekkojoukkue KeuPa HT ilmoitti, että se on palkannut Jaakolan apuvalmentajakseen.
KeuPa on pienen kaupungin ylpeys, kuten urheiluseurat usein. Kymmenen vuotta sitten se nousi Mestikseen. Mestis on puoliammattilaissarja ja Suomen toiseksi ylin sarjataso.
Hallia piti laajentaa ja parannella, mutta se kannatti. Vuonna 2018 KeuPa voitti sensaatiomaisesti sarjan mestaruuden ja ylsi vuotta myöhemmin hopealle.
Vielä kesällä Jaakolalla oli pitkällä olleet suunnitelmat lähteä Eurooppaan, mutta ne kariutuivat. Sitten paikka Keuruulla avautui. Jaakola otti yhteyttä ja nyt hän on täällä, sohvalla ja vinyylilevysoittimella sisustetussa työsuhdeasunnossa jäähallin kupeessa.
Mestiksen mittapuulla hänen meriittinsä jääkiekkoilijana ovat poikkeukselliset.
Mutta juuri siitä on kyse. Jaakola on Keuruulla siksi, ettei hän haluakaan valmentaa peliuransa ansioilla. Valmennustiede on opettanut, etteivät ne yksin tee hänestä hyvää valmentajaa.
"Mulle on henkilökohtaisesti todella tärkeää, ettei toimintani esihenkilönä perustu pelkästään siihen, että mä oon ollut suht hyvä jossain pallopelissä", Jaakola sanoo pöydän ääressä. Edessä on itse jauhettua kahvia ja vegaanista suklaakakkua.
Hän vertaa valmentamista hirsitalojen rakentamiseen. On eri asia rakentaa itse hienoja hirsitaloja kuin koettaa opettaa pari-kolmekymmentä alaista rakentamaan niitä.
Kaiken ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Reilu kymmenen vuotta sitten Ahvenanmaalla oli kahdeksan kotikoululaista. Nyt heitä on 130. Suurin osa on Ruotsista muuttaneita.
Raidallinen matto on levitetty nurmikolle talon päätyyn, keittiön ikkunan alle. Kahdeksanvuotias Alvida Waleij makaa matolla vatsallaan.
Aurinko lämmittää paljaita jalkapohjia. On keskiviikko elokuun lopulla, kello puoli kymmenen.
84 oppilasta osallistuu koulun urheilupäivään. 21 heistä kävelee, 23 pelaa jalkapalloa ja loput salibandya. Kuinka moni pelaa salibandya?
Ruudukossa lukee suurella käsialalla laskutoimitus ja oikea vastaus.
Välillä Alvida hörppää muumimukista teetä. Kolmevuotias pikkusisko Louve Waleij värittää vieressä puuväreillä.
Nelilapsisen perheen kotitalo sijaitsee mäen päällä, kylän päätien varrella. Godbyssä on noin tuhat asukasta, ja palvelut lähellä: kauppakeskus, pankki ja terveyskeskus.
Toisella puolella tietä näkyy Källbon alakoulu. Sitä käy 187 lasta, lähempää ja kauempaa. Waleijien kotiovelta sinne on matkaa vain kolmisensataa metriä.
Matematiikan kirja on saatu lähikoulusta, vaikkei Alvida ole siellä kirjoilla, ei isosiskokaan.
Myös Sol Waleij laskee aamulla matikkaa, mutta sisällä. Äiti on sanonut, että opiskeluun kannattaa valita mahdollisimman mukava paikka.
10-vuotiaalle Solille se on oma sänky. Siinä on planeettakuvioiset lakanat. Huoneen seinällä roikkuu hirvensarvia. Ne Sol on saanut tätinsä mieheltä, koska pitää luiden keräilystä.
Serkkujen perhe asuu lyhyen ajomatkan päässä. He ovat lasten ainoat sukulaiset Ahvenanmaalla.
Muut asuvat Ruotsissa. Siellä myös Waleijn perhe asui ennen.
Kun Sol oli kuusivuotias, perhe totesi, että heidän on muutettava Ruotsista.
Muuten Solin olisi ollut pakko mennä kouluun.
Amanda Waleij ei ole varma, milloin kuuli kotiopetuksesta ensimmäistä kertaa.
Ajatus kävi mielessä jo, kun Sol oli vauva.
Heräsi huoli siitä, joutuisiko lapsi kasvaessaan kokemaan kaameita suorituspaineita.
Waleijn oma kouluaika sujui hyvin. Mutta oli myös paniikissa pänttäämistä ennen kokeita, vain jotta saisi hyvän numeron. Sellaisen jälkeen unohtaa nopeasti oppimansa.
Koulumaailma ei muutenkaan houkuttanut: isot ryhmäkoot, vahva ikähierarkia, mahdolliset ulkopuolisuuden tunteet. Pahimmillaan kiusaaminen.
Voisipa Sol käydä koulunsa kotona, Waleij sanoi puolisolleen. Mutta Google-haku tuotti pettymyksen: kotiopetus on kielletty Ruotsissa.
Silti ajatus jäi mieleen. Waleij luki kirjoja vanhemmuudesta ja kiintymyssuhteista. Sellaisia löytyy hyllystä edelleen.
Löydä lapsesi rakkauden kieli.
Kuinka kasvattaa villi lapsi.
Lapsella on oikeus vaikuttaa omaan arkeensa, Waleijt päättivät.
Suomessa oppivelvollisuuden voisi suorittaa kotona. Helpoiten se kävisi heille Ahvenanmaalla: yksikielisessä maakunnassa ei ole pakko opiskella suomea.
Ympäristö olisi rauhallinen, ja perhe saisi viettää paljon aikaa yhdessä.
Åland oli aivan vieras, eivät he olleet siellä koskaan käyneet. Tutustumisreissua ei voinut tehdä keskellä pandemiaa.
He vuokrasivat asunnon ensin Maarianhaminasta, ilman asuntonäyttöä. Mies, lääkäri ammatiltaan, sai töitä saarelta.
Kuopus oli kymmenen päivän ikäinen, kun perhe muutti.
Osa sukulaisista epäili kotiopetusta. Mutta Amanda Waleijn vanhemmat olivat alusta asti luottavaisia.
He ovat ammatiltaan opettajia.
koulu_kotona_2-800x1200.jpg
Kotiopetus kiellettiin Ruotsissa vuonna 2011, jos sille ei ole hyvin painavaa perustetta. Filosofiset tai uskonnolliset syyt eivät riitä.
Vastaavia maita löytyy Euroopasta: Saksa, Espanja, Kroatia… Kaikissa on omanlaisensa lainsäädäntö, mutta kohtuullisen tiukka koulupakko.
Vuonna 2013 Ahvenanmaalla oli kahdeksan lasta kotiopetuksessa.
Nyt heitä on 130, suurin osa Ruotsista muuttaneita. Heillä on oma yhdistys, joka ajaa kotiopetuksen etuja.
Juuri nyt pyritään vaikuttamaan siihen, ettei kotiopetukseen jatkossakaan tarvitse anoa lupaa. Ahvenanmaan maakuntahallitus suunnittelee sellaista.
Toistaiseksi lyhyt ilmoitus on riittänyt.
Liitteeksi tosi... -
Episodes manquant?
-
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Pelastuisiko talous, jos Suomessa tehtäisiin nykyistä pidempää työpäivää? Vai ehkä sittenkin lyhyempää?
Ei talousviisaskaan aina osu oikeaan.
Sir John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930, että sadan vuoden kuluttua töitä tehdään ehkä kolme tuntia päivässä tai 15 tuntia viikossa - ja lähinnä vanhasta tottumuksesta, ei välttämättömyydestä.
Englantilaista Keynesiä pidetään nykyaikaisen makrotaloustieteen luojana. Hänen pääteoriansa syntyivät 1930-luvun suuren laman seurauksena, ja niissä valtioita kehotetaan talouden laskusuhdanteessa kasvattamaan menojaan, jos niin voidaan estää syvä lama.
Keynes olisi varmasti saanut taloustieteen Nobelin - ellei olisi kuollut keväällä 1946, 23 vuotta ennen kuin talouden alalla alettiin jakaa Nobeleita.
Yleisen käsityksen mukaan Keynes kuoli liialliseen työntekoon. Hän sai sydänkohtauksen Yhdysvalloissa, missä oli neuvottelemassa miljardilainasta, jolla Britannia yritti tilkitä sotimisen romuttamaa talouttaan. Toinen kohtaus muutamaa viikkoa myöhemmin osoittautui tappavaksi.
Keynesin ennusteesta on kulunut sata vuotta reilun viiden vuoden kuluttua.
Vaikuttaa vähintäänkin epätodennäköiseltä, että siihen mennessä suomalaisten keskimääräinen viikkotyöaika vähenisi nykyisestä 35 tunnista 15 tuntiin. Varsinkin kun 20 viime vuoden aikana työaika on meillä vähentynyt yhteensä tunnin ja 42 minuuttia, eli verkkaista viiden minuutin vuositahtia.
Keynesin kotimaassa Englannissa töitä tehdään nykyään 24 minuuttia vähemmän kuin 20 vuotta sitten. Yhdysvalloissa työaika ei ole lyhentynyt kahdessa vuosikymmenessä lainkaan.
"Keynesin ajattelu meni pieleen kahdessa kohdassa", arvioi palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja Mika Maliranta. Hän on taloustieteilijänä tutkinut erityisesti kasvua ja työmarkkinoita.
"Väärin meni se, että hän katsoi, kuinka nopeaa tuottavuuden kehitys oli 1920-luvulla ja päätteli, että kun sama kehitys jatkuu, tarve työn tekemiselle oikeastaan loppuu jossain vaiheessa."
Tuottavuus ei kasvanut Keynesin uskomalla tavalla. Erityisesti Suomessa on tällä vuosituhannella kamppailtu pikemminkin olemattoman hitaasti paranevan tuottavuuden kanssa.
"Suomen talouskasvu on vähemmän kiinni tehtyjen tuntien määrästä ja paljon enemmän kiinni tuottavuudesta eli siitä, kuinka paljon tunnissa saadaan aikaan", Maliranta sanoo.
"Esimerkiksi Tanskassa tehdään vähemmän töitä kuin Suomessa, mutta se on mahdollista, koska työn tuottavuus on korkeaa. Silloin töitä voidaan tehdä vähemmän, mutta kansantalous on silti hyvässä kunnossa."
Mika Malirannan mukaan Keynes arvioi väärin myös sen, mitä ihmiset elämältään lopulta haluavat. Se voi olla myös jotakin muuta kuin mahdollisimman lyhyt työaika.
"Keynes ei ottanut huomioon, että koko ajan keksitään uusia tuotteita, joita ihmiset haluavat."
"Jos maailma olisi pysähtynyt siihen 1900-luvun alkuun, radioihin ja hevoskyyteihin, niin nyt olisi varmasti todella lyhyt työaika. Mutta ei se pysähtynyt. On tullut televisiot, autot ja netti. Ihmiset pitävät näitä asioita niin tärkeinä, että ovat valmiita tekemään töitä ja vaihtamaan niihin vapaa-aikaansa."
Vuonna 1930 työläinen teki kahdeksan tuntia päivässä töitä ostaakseen polkupyörän. Nykyään työntekijä tekee hieman vähemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä ostaakseen sähköauton.
Ruokalistalla on turskaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. On koljaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. Punakampelaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä.
Jos on valmis poikkeamaan brittiläisestä fish and chips -perinteestä, voi listalta valita myös kanaa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä. Tai makkaraa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä.
Platten's on kalaan ja ranskalaisiin erikoistunut ravintola pienessä itäenglantilaisessa merenrantakaupungissa, jonka nimi on Wells-next-the-Sea. Keväällä 2022 ravintola osallistui kokeiluun, joka olisi todennäköisesti ilahduttanut sir John Maynard Keynesiä.
Kokeilussa parikymmentä brittiläistä yritystä siirt... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Juha Marteliuksen isoisä oli Pietarissa koulutettu puna-armeijan upseeri. Pojanpojasta tuli suojelupoliisin päällikkö, jonka ensisijainen kiinnostuksen kohde on Venäjä.
Perehdytys oli niukka, oikeastaan olematon.
Kun Juha Martelius vuonna 1992 aloitti työnsä suojelupoliisissa, hänelle ei järjestetty minkäänlaista koulutusta tuleviin työtehtäviin.
Martelius oli 26-vuotias, kansainvälistä politiikkaa Helsingissä opiskellut valtiotieteiden maisteri.
Hän oli työskennellyt Vaasan ja Helsingin yliopistoissa kansainvälisten asioiden sihteerinä. Supossa tehtävänä oli vastavakoilu, vihollisen tiedonhankinnan ehkäisy, ja vastuualueiksi tulivat kansainvälinen rikollisuus ja Venäjä.
"Suojelupoliisissa oli todella kokeneita ylietsiviä ja ylitarkastajia. He ajoivat siihen työhön. Se oli sellaista mestari-kisällitoimintaa", Martelius kertoo.
Järjestelmä jätti tilaa sattumille. Kukin opetti tavallaan.
"Oli toimintatapoja, joista olin nuorena poikana aivan pöyristynyt. Muutamista epäilin, että ne eivät ole minkään asetusten ja säännösten mukaisia. Mutta ei niistä ollut kellekään vahinkoa."
Kertoisitko esimerkin?
"En. Ne olivat hyvin pieniä asioita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka eivät minun mielestäni olleet ok", Martelius sanoo.
Kun hän aloitti suojelupoliisissa, siellä oli noin 170 työntekijää. Laki antoi supolle valtuudet harjoittaa tiedustelua vain valtakunnanrajojen sisäpuolella.
Martelius on nyt 58-vuotias. Hän palasi huhtikuussa 2024 supoon, johtajaksi. Hänellä on 578 alaista, lupa tiedustella ulkomailla ja seurata verkkoliikennettä.
Suojelupoliisi loi kylmän sodan aikana maineen salamyhkäisenä laitoksena, joka keräsi ammuksia Urho Kekkosen sisä- ja ulkopoliittiseen arsenaaliin.
Julkisuudessa tiedustelupalvelu esiintyi vain johtajansa suulla, harvoin silläkään.
Mauno Koivisto avasi pitkään Kekkosen otteessa ollutta suojelupoliisia parlamentaariselle valvonnalle. Suurempi rakennemuutos koitti, kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa.
Vuosikymmenien ajan suojelupoliisi oli rekisteröinyt kommunisteja ja kansandemokraatteja ja tunnistanut parhaansa mukaan Suomessa urkkineita KGB:n kollegoita. Nyt kukaan ei tiennyt, millaisena Venäjä nousisi.
"Tilanne loi kysyntää tutkitulle ja entistä analyyttisemmälle Venäjää koskevalle tiedolle", Martelius sanoo.
Poliisitaustaisten etsivien rinnalle haluttiin lisää akateemista osaamista. Tiedustelupalvelu alkoi ilmoittaa työpaikoista lehdissä ja järjestää tutustumiskäyntejä valtiotieteilijöille.
Taloon virtasi nuoria yliopistoihmisiä.
Martelius oli yliopistoaikoinaan kiinnostunut Venäjän tavasta organisoida sotavoimiaan. Hän suunnitteli lisensiaatintyötä siitä, miten kommunismin kaatuminen vaikutti itänaapurin sotilaspolitiikkaan.
Yliopiston hallintovirkamiehen työn ohessa Martelius kirjoitti silloiselle Sotakorkeakoululle katsauksia Venäjän sotilaallista muutosta käsittelevistä tutkimuksista.
Yhtenä päivänä suojelupoliisin apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen soitti ja tarjosi Marteliukselle töitä.
Tarjousta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa.
"En missään vaiheessa ajatellut uraa yliopiston hallinto- tai tutkimuspuolella."
Silti nuori vastavakooja teki lisensiaatintyönsä loppuun.
Väitöskirja valmistui vuonna 1999 Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitokselle: Neuvostoliiton/Venäjän sotilaspolitiikka.
Tutkimusta varten nuori isä piti vain viikon vapaata päivätöistä.
"Kirjoitin viikonloppuisin ja Melrose Placen mainoskatkojen aikana."
Marteliuksen väitöskirja maalaa kuvaa hiipuvasta suurvallasta, joka voimien ehdyttyä takertuu entistä tiukemmin lähialueisiinsa ja sotavoimaansa - ainoaan asiaan, joka tuo sille globaalia vaikutusvaltaa.
Kiinnostus Venäjää kohtaan läpäisee koko Marteliuksen uran.
Se kumpuaa historiasta, hän sanoo. Sekä henkilökohtaisesta että yleisestä.
"Kaikki isovanhempani ovat syntyneet Suomessa, joka oli vielä osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa."
Venäjän ja Suomen historian limittyminen kiehtoi Mar... -
Google ja muut hakupalvelut eivät pääse käsiksi kaikkeen tietoon, joka verkossa on. Kirjastonhoitaja tietää, mistä etsiä.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kysyjä Turun seudulta yrittää kuvailla vanhaa satua. Jostakin syystä se on tullut kesällä mieleen. Tarinassa on mahdollisesti posliininen keisari tai sitten setä tai kuningas. Ainakin mukana ovat posliinipoika ja -tyttö.
Pari yrittää karata keisarin, sedän tai kuninkaan luota, mahdollisesti savupiipun kautta. Sitten tyttö ei kuitenkaan uskalla, ehkä.
Mikä satu on kyseessä?
Todennäköisesti Hans Christian Andersenin Paimentyttö ja nokikolari, vastaa kirjastonhoitaja. Hahmo, jonka kysyjä muistaa keisarina, on kiinalainen nukke, joka väittää olevansa posliinisen paimentytön isoisä. Tarina on paimentytön ja pienen nokikolarin rakkaustarina.
Kysymys ja vastaus ovat Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta. Se on Suomen kirjastojen ylläpitämä ja toimii verkossa.
Kuka tahansa voi lähettää kysymyksen. Kirjastonhoitajat ympäri Suomen vastaavat, kolmessa arkipäivässä.
Monet kysyvät lapsuuden kirjojen, satujen ja lorujen perään, samoin nuottien. Jotkut taas haluavat apua kotoa löytyneen toukan tai kuoriaisen tunnistamiseen.
Voisi kuvitella, ettei palvelulle ole enää kysyntää, kun kaikki googlaavat.
Mitä vielä, kysymyksiä tulee noin 7 000 vuodessa. Yli puoleen niistä vastattiin viime vuonna vuorokaudessa.
Löytyykö Valmet 565 käyttöohjekirjaa?
Miksi kutsuttiin sähköankeriasta ennen kuin sähkö keksittiin?
Onko Pirkko-nimestä tehty yhdysnimiä?
Jos haluaisi ajaa Suomesta maailman ympäri, mikä olisi suositeltavin reitti tähän?
Päivi Litmanen-Peitsala selittää paljon ja nopeasti. Hän esittelee palvelua videopuhelussa ja valittelee, kun sivut latautuvat hitaasti.
Litmanen-Peitsala on viestinnänsuunnittelija Helsingin kaupunginkirjastossa, mutta hänen työhönsä kuuluu koko maan kirjastopalveluiden kehittämistä. Se johtuu laista, jossa Helsingin kaupunginkirjastolle on määritelty erityistehtäviä, valtakunnallisista palveluista huolehtimista.
Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu kuuluu näihin palveluihin.
Nyt ruudulla näkyy "pohjaan palaneita" kysymyksiä. Niihin ei ole vielä vastattu, vaikka kolme arkipäivää on kulunut. Myöhässä olevat kysymykset näkyvät järjestelmässä punaisina, vihreät on jo hoidettu.
Punaista on ehkä tavallista enemmän, Litmanen-Peitsala sanoo. On lomakausi.
Mistä kirjastonhoitajilta voi kysyä?
Melkein mistä vaan. Muutama aiherajaus on, esimerkiksi ihmisten lääketieteellisiin vaivoihin tai juridisin ongelmiin ei lähdetä vastaamaan, vaikka kysymyksiä tulee, Litmanen-Peitsala sanoo.
"Väärä vastaus saattaa aiheuttaa todella ongelmia. Niin ei, stop."
Kysymyksiin hakee vastauksia noin 200 kirjastonhoitajaa Suomen eri kirjastoista. Mukana palvelussa on erikoiskirjastoja, esimerkiksi Eduskunnan kirjasto ja Maanpuolustuskorkeakoulun kirjasto. Ne vastaavat, kun kysymys liittyy selvästi niiden asiantuntemukseen. Muuten vastaa yleensä kysyjän lähikirjasto.
On myös sähköpostilista, johon kuuluu kirjastonhoitajia kaikkialta Suomesta. Välillä vastauksia kysellään siellä. Moni kirjastolaisista on - ei niin yllättäen - kiinnostunut kirjoista ja muistaa kirjan, runon tai lastenkirjan hyvinkin epämääräisten vihjeiden perusteella.
Kysymys: Etsin satua kissoista, jotka vartuttuaan päätyivät eri "tehtäviin" mieltymystensä mukaan. Yhdestä tuli laivakissa ja toisesta kotikissa. Kulkurikissaksi ryhtyi yksi kissoista. Neljäskin taisi olla, mutta tämän toiminta-aluetta en muista tarkasti.
Vastaus: Kuvakirjassa "Neljä pientä kissanpoikaa" Murrista tulee kulkukissa, Marrista navettakissa, Mörristä laivakissa ja Mirristä kotikissa. Kirjan alkuteos on nimeltään "Four little kittens" (1957).
Kun Päivi Litmanen-Peitsala puhuu tiedosta, hän puhuu säkeistä ja laareista. Kirjastonhoitajan ammattitaitoon kuuluu tietää "mitä missäkin säkissä on".
Siitä päästään Googleen. Se tai muut hakupalvelut eivät pääse käsiksi kaikkeen tietoon, joka periaatteessa olisi verkossa... -
Kuka kirvestä käytti ja mihin? Kolme arkeologia, geologi ja kuvanveistäjä selvittävät veistoksen arvoitusta.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Routa oli taas nostanut hiekan läpi kiviä mökin pihamaalle, vieläpä kuistin rappujen eteen. Lapsenlapset voisivat loukata niihin itsensä.
Raimo Virpi tarttui rautakankeen. Kaksi ensimmäistä kiveä irtosi helposti, mutta kolmas oli jumiutunut juurakon alle niin tiukasti, että hän joutui pehmittämään maata sen ympäriltä.
Muutaman tanakan iskun jälkeen kiven vierestä kimposi ylös pienempi kivi, jonka puikulamainen muoto kiinnitti Virpin huomion. Hän otti esineen käteensä ja havaitsi sen esittävän hirveä.
Kiviesine oli koristeltu, hyväkuntoinen ja muodoiltaan niin säännönmukainen, että se olisi voinut olla teollista tuotantoa. Mutta miksi joku olisi kaivanut sellaisen juurakon alle?
Kesken pohdinnan Virpin puhelin soi. Toisessa päässä oli vanha tuttu, jolle Virpi kertoi, mitä oli juuri löytänyt. Kaveri kertoi kälynsä olevan eläköitynyt arkeologi.
Kun arkeologi oli nähnyt hirvenpäästä otetut kuvat, tapahtumat etenivät nopeasti.
Virpi ilmoitti Museovirastolle esineestä vielä löytöpäivänä, lauantaina 27. toukokuuta 2023. Löytöpaikaksi kirjattiin Joukamojärven ranta, Kuusamo.
Seuraavana maanantaina hän vei esineen Oulussa sijaitsevaan Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseoon. Museoviraston työntekijä matkusti paikan päälle, pakkasi hirvenpään lento-onnettomuuden kestävään laatikkoon ja kuljetti sen henkilökohtaisesti pääkaupunkiin.
Kun hirvenpää oli saapunut Helsinkiin, viraston jokainen arkeologi kävi silmäilemässä sitä. Varsinainen tutkiminen lankesi Sami Raniselle.
Seitsemäntoista sentin pituisen kiviesineen peräpäässä näkyi puolikas reiästä, joka oli epäilemättä tehty varren kiinnittämistä varten. Jossain vaiheessa esine oli haljennut sen kohdalta. Irronneessa ja kadonneessa puolikkaassa oli luultavasti ollut kirveen terä.
Niin sanottu Iisalmen tyypin reikäkirveen hamara, Raninen määritteli.
Tosin varttamisreiän kapeudesta ja esineen puikkomaisuudesta saattoi päätellä, että kirves olisi ollut työkaluna surkea. Myös koristelun perusteella se oli ilmiselvä status- tai rituaaliesine.
Yksi Ranisen tehtävistä oli varmistaa, ettei esine ole väärennös.
Vaikka hirvenpään pinta oli sileä, sen tekstuurissa oli käsin tehdyn tuntu.
"Kun vanhoja esineitä tutkii paljon, käsityön oppii tunnistamaan sormenpäissä ja silmien verkkokalvoilla tavalla, jota on vaikea sanallistaa", hän sanoo.
Esineen raakatyöstö oli tehty iskemällä, viimeistely tikkaamalla ja hiomalla. Valmistaminen oli vaatinut paljon työtä, hyvää esteettistä silmää ja hämmästyttävää kädentaitoa, Raninen arvioi. Sellaiseen pystyisi ani harva nykyihminen. Miksi joku olisi tuhlannut aikaansa ja lahjojaan moiseen, ja kätkenyt esineen?
Kun Kuusamon löytö vielä muistutti tyylillisesti huomattavasti Säkkijärveltä 1890-luvulla löydettyä kivikautista hirvenpäätä, sen korkeasta iästä ei jäänyt järkevää epäilyä.
Esine oli seitsemäs Suomesta löydetty kivikaudella valmistettu hirven kivipää. Niiden lisäksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on tehty yhteensä viisi vastaavaa löytöä.
Raninen arvioi Kuusamon hirvenpään 4 000 vuotta vanhaksi. Otaksuma perustui pitkälti Säkkijärven hirvenpäästä tehtyyn ajoitukseen. Sen löytöpaikka sijaitsee lähellä Virolahtea, hieman nykyisen rajan itäpuolella.
Säkkijärven hirvessä on yksityiskohtia, jotka muistuttavat varhaisesta pronssikaudesta. Myös sen läheisyydestä löytyneiden savi- ja keramiikkaesineiden muoto ja koristelu viittaavat samaan ajanjaksoon.
Takarajan esineen iälle asetti se, että löytöpaikka oli maannousun seurauksena vapautunut meren alta hieman yli neljätuhatta vuotta sitten.
Arkeologinen ajoittaminen toimii usein näin. Yhden esineen ikä kyetään arvioimaan verraten tarkasti, ja muiden tyyliltään samanlaisten oletetaan edustavan samaa aikakautta.
Kahden hirvenpään poikkeuksellinen yhtäläisyys mietitytti Ranista. Olisiko sama kiviseppä voinut valmistaa ne molemmat... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Pandemia hiljensi lentoasemat, mutta nyt rikotaan taas ennätyksiä. Vilkkaana päivänä Euroopan taivaalla lentää kolmekymmentäviisituhatta matkustajakonetta.
Taivaalla matka taittuu 800 kilometriä tunnissa.
Helsingistä Gotlannin ohi, Kööpenhaminasta Amsterdamin eteläpuolelle, Brysselin päältä kohti Pariisia.
Se on tavallisin reitti olympiakaupunkiin.
Nousun jälkeen lentokapteeni Akseli Meskanen antaa autopilotin ohjata Finnairin Airbusin lentopinnalle 340. Se tarkoittaa 34 000 jalan eli reilun kymmenen kilometrin korkeutta.
Perille pyritään aina suorinta reittiä. Pilotin kultainen ohje: säästä polttoainetta.
Meskanen saattaa pyytää lennonjohtajalta nousua parempiin tuuliin. Tai oikaisua reittipisteelle EEL. Kutsu voi kuulua: "Radar, Finnair five niner uniform, request direct to Echo Echo Lima."
Toisinaan sää pakottaa muuttamaan suuntaa. Kesäisin koodi on usein CB. Lentäjä haluaa välttää Cumulonimbukset. Ukkospilvissä kone voi joutua rajuihin turbulensseihin, rakeet rikkoa ikkunoita ja tutkakuvun.
Itämeren yllä Meskanen saa yleensä oikaisun Kööpenhaminaan asti. Kun lento jatkuu, alhaalla kaupungit suurenevat ja ilmassa liikenne tihenee.
On ruuhkapäiviä ja -tunteja, jolloin taivaalle syntyy tungosta.
Viimeinen lento oli Lappiin, Kittilän kentälle.
Oli maaliskuun loppu 2020, kylmä ja puolipilvinen talvipäivä. Ennen paluuta lentokapteeni Meskanen otti kännykkäkuvia koneesta, Airbus 320:sta.
Vähään aikaan ei olisi töitä, hän tiesi.
Lentomatkustajat olivat levittäneet ärhäkkäästi tarttuvaa koronavirusta maasta toiseen. Tauti oli julistettu pandemiaksi, maat sulkivat rajojaan.
Koko Euroopassa lennot putosivat reilulla puolella, Suomessa lähdöt romahtivat kymmenesosaan. Finnair ja Helsinki-Vantaan lentoasema elivät ilmasilloista Aasiaan ja vanhalle mantereelle.
Seurasi erikoisia aikoja.
Saksalainen Lufthansa oli yksi suurista lentoyhtiöistä, jotka lensivät tyhjiä matkustajakoneita. Haamulennoilla säilytti slotit, lähtö- ja saapumisajat. Aamun ja illan slotit ovat haluttuja kansainvälisen liikenteen solmukohdissa, hubeissa.
Pandemia jatkui, samoin lentäjien lomautukset. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin Meskanen palasi ohjaamoon. Ennen sitä oli luettu tuhansia sivuja dokumentteja, harjoiteltu simulaattorissa ja läpäisty erilaisia tarkastuslentoja.
"Lentäminen on käsityöammatti", Meskanen sanoo. "Sitä opitaan ja ylläpidetään tekemällä."
Yli 500 lentoa pandemian jälkeen - kaikki käytännöt ovat selkäytimessä.
Lentäminen on ylipäätään elpynyt nopeasti. Vilkkaana päivänä Euroopan taivaalla risteilee 35 000 lentoa, keskimäärin 24 nousua vuorokauden jokaiselle minuutille.
Lentoyhtiöiden etujärjestö IATA ennustaa, että tänä vuonna maailmassa tehdään uusi ennätys: lähes viisi miljardia lentomatkustajaa.
Olympiakaupunki Pariisi on yksi Finnairin suosituimmista kesäkohteista: enimmillään neljä päivittäistä vuoroa.
Lentojen suunnittelu on perusteellinen, monimutkainen operaatio.
Eurocontrol hallinnoi Euroopan ilmatilaa. Brysselissä toimiva laitos analysoi lentoyhtiöiden lähettämät lentomäärät ja aikataulut. Lopputuloksena on suunnitelma, miten noin 35 000 päivittäistä lentoa etenevät nousuineen ja laskuineen.
Lopullinen reitti päivittyy vasta lähtöpäivänä.
Lentäjät saapuvat kentälle tuntia ennen Euroopan-lennon lähtöä, Meskanen kertoo lähtöaulan kahvilassa. Finnairin lennonsuunnittelija on tehnyt valmiiksi reitityksen Pariisiin. Onko rajoituksia ilmatilassa matkan varrella? Onko odotettavissa turbulenssia tai ukkosia? Onko viiveitä Charles de Gaullen kentällä? Mikä sopisi varakentäksi, jos pääkentälle ei voi laskeutua huonon sään takia?
"Olemme yksi lento, jonka on nivouduttava tuhansien lentojen herhiläisparveen."
Euroopan ilmailukartta ei ole entisensä. Lentoliikenne on pohjoisessa ja idässä aiempaa hiljaisempaa, etelässä ja lännessä paikoin jo vilkkaampaa kuin ennen pandemiaa.
Euroopan suurkaupungit ja Välimeren rannat imevät lomailijoita, suomalaisiakin. ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kirjailija Miki Liukkonen kuoli neljäs heinäkuuta 2023. Mitä sitä ennen tapahtui?
Kesäkuu 2022.
Kirjailija Miki Liukkonen oli tuskaillut uuden käsikirjoituksen kanssa jo kuukausia. Elämä: Esipuhe oli ilmestynyt elokuussa 2021. Liukkonen oli pettynyt vastaanottoon. Helsingin Sanomien kritiikki oli hänen mielestään nihkeä eikä Finlandia-ehdokkuuttakaan tullut. Ehkä ihmiset eivät enää jaksa lukea tällaisia mammuttiromaaneja, hän pohti kustannustoimittajalleen ja ystävälleen Samuli Knuutille.
Siksi Liukkonen oli ajatellut, että seuraavasta kirjasta tulisi erilainen. Tiivis, kova ja kirkas romaani Albert Camus'n Sivullisen ja Marguerite Durasin Rakastajan hengessä.
Juhannuksena 2022 hän luovutti. Liukkonen vietti juhlapyhiä Oulussa, yksin. Juhannuspäivänä hän julkaisi Instagramissa postauksen, jossa oli useita kuvia (selfie kasvonaamion kanssa, kuva sotkuisesta keittiöstä ja joitakin ulkona otettuja otoksia, muun muassa kukkaniitty) sekä video, jossa Liukkonen heitti tietokoneensa roskakoriin.
Saatetekstin mukaan syy siihen on turhautuminen kesken olevaan romaaniin.
"Hyvä on, jos tämä ei toimi niin ei sitten saatana."
Samuli Knuuti oli samaa mieltä: romaaniaihio ei toiminut. Liukkonen oli lähettänyt hänelle vain 12 sivua. Niissä minäkertojana toimi komerossa piileskelevä pikkutyttö. Samassa huoneessa oli hänen isänsä ruumis. Äiti oli tappanut isän kirveellä. Tekstissä vihjailtiin myös tytön hyväksikäytöstä.
Teksti tuntui Knuutista ankealta. Hän mietti pitkään, miten kertoisi Liukkoselle mielipiteensä. Mutta kun hän vihdoin kirjoitti tälle sähköpostin, Liukkonen vastasi, että oli jo ehtinyt tuhota käsikirjoituksen.
Se ennusti pahaa. Läheiset tiesivät, että Liukkoselle kirjoittaminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei onnistunut, hän voi huonosti. Ja kun hän voi huonosti, hän ei pystynyt kirjoittamaan. Kierre ei yleensä päättynyt hyvin.
Miki Liukkosesta alettiin puhua kirjallisuuspiireissä 2010-luvun taitteessa. Hän oli voittanut arvostetun J. H. Erkon palkinnon alle 20-vuotiaana vuonna 2009 ja solminut sen jälkeen kustannussopimuksen WSOY:n kanssa. Hän kiersi esittämässä runojaan livenä ja teki sen hyvin. Tapahtumien järjestäjien hermot sen sijaan joutuivat välillä lujille, sillä Liukkonen saattoi hävitä juomaan kaljaa juuri ennen esiintymisvuoroaan.
Hänen käytöksensä oli kuin nuoren rentturunoilijan ohjekirjasta.
Suuri yleisö oppi tuntemaan Liukkosen vasta, kun hän oli siirtynyt proosan puolelle. Usein ylimielisiksi tulkitut heitot haastatteluissa, rokkitähtimäinen ulkonäkö ja tuhatsivuiset mammuttiromaanit olivat yhdistelmä, joka jäi mieleen.
Liukkonen pääsi O-romaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi alle 30-vuotiaana. Seurustelusuhde muusikko Rita Behmin kanssa lisäsi julkisuuden kiinnostusta. Pari alkoi seurustella vuonna 2021 ja meni kihloihin noin vuoden päästä.
Liukkonen kertoi mediassa avoimesti myös mielenterveysongelmistaan.
Heinäkuussa 2023 uutisoitiin Miki Liukkosen kuolemasta. Vain 33-vuotiaana kuolleen nuoren kirjailijan kohtalo järkytti ja oli monien mielestä selkeä osoitus suomalaisen mielenterveyshoidon kriisistä. Liukkonen ei saanut tarvitsemaansa apua, oli viesti, joka toistui monessa lehtijutussa.
Lapsuus oli tavallinen, mukava. Miki Liukkonen kasvoi Saarelan rauhallisella pientaloalueella Oulussa. Hänen äitinsä oli sairaanhoitaja ja isä röntgenhoitaja. Pienellä Mikillä oli kaksi siskoa, kissa ja koira. Hän tykkäsi piirtää, opettajien mielestä liiankin paljon. Oppitunnit kuluivat omia sarjakuvia raapustellessa, ja keskiarvo jäi huonoksi. Kymppiluokalla hän nosti sen kutosesta miltei yhdeksän pintaan. Sellaisella lukemalla aukesivat Madetojan musiikkilukion ovet.
Perheen äiti sairastui syöpään, kun lapset olivat vielä pieniä. Äiti sairasti vuosikausia ja kuoli, kun Liukkonen oli 18-vuotias. Silloin nuoren miehen elämä muuttui repaleiseksi. Liukkonen ei hakeutunut jatko-opintoihin lukion jälkeen eikä mennyt töihin.
Sen sijaan hän kirj... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Yhdysvaltain oikeisto on valmistautunut Donald Trumpin toiseen kauteen radikaalilla ohjelmalla, joka keskittäisi vallan presidentille.
Republikaanit ovat voimansa tunnossa. He uskovat, että Donald Trump päihittää helposti demokraattien presidenttiehdokkaaksi nousevan Kamala Harrisin marraskuun presidentinvaaleissa.
Trump väittää, että Harris on hänelle helpompi vastustaja kuin vanha ja hauras Joe Biden, joka painostettiin vetäytymään kisasta surkeasti menneen vaaliväittelyn jälkeen.
Republikaanit maalaavat Harrisista kuvaa ääriliberaalina poliitikkona, joka hyväksyy hiljaisesti laittoman maahanmuuton ja kieltää energiantuotannolle tärkeät liuskekaasuhankkeet.
Trump pilkkaa Harrisin naurua ja väittää valheellisesti, ettei hän olisi perustuslain mukaan edes kelvollinen presidentiksi. Väite muistuttaa Trumpin rasistista kampanjaa Barack Obamaa vastaan.
Vaaleista ennustetaan tasaväkisiä, vaikka Trump johtaa edelleen useimpien kyselyjen mukaan. Niihin ei kannata kuitenkaan luottaa liikaa, sillä kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua paljon. Demokraatit ovat saaneet Harrisista kampanjaansa uutta vauhtia, mikä saattaa kääntää vaalit heidän edukseen.
78-vuotias Trump on nyt se Yhdysvaltain historian vanhin presidenttiehdokas, jonka toimintakykyä sopii epäillä.
Republikaanileirissä Trump on noussut heinäkuisen murhayrityksen jälkeen lähes jumalan asemaan. Mielikuva oikeussalissa syytettyjen penkillä murjottavasta miehestä on vaihtunut ikoniseen kuvaan taistelijasta, joka pui uhmakkaasti nyrkkiä epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen.
Puolueen maltillinen siipi on vaiennettu. Myös Trumpin esivaalivastustajat Nikki Haley ja Ron DeSantis ylistävät häntä.
Vaalitilaisuuksissaan Trump kehuu ensimmäistä presidenttikauttaan valtavaksi menestykseksi, vaikka se oli todellisuudessa jatkuvaa kaaosta.
Avustajat ja ministerit vaihtuivat, ja hankkeet kaatuivat oikeusistuimissa. Viimeistä vuotta leimasi koronaepidemia, jonka hoidossa hän epäonnistui.
Mahdolliseen toiseen kauteensa Trump on valmistautunut paremmin. Hän on koonnut uskollisista tukijoistaan avustajakunnan, joka on tehnyt radikaaleja suunnitelmia hallinnon ja poliittisen järjestelmän uudistamiseksi.
Nopeimmat muutokset koskisivat maahanmuuttopolitiikkaa, jonka kiristäminen on keskeisesti esillä myös republikaanien uudessa puolueohjelmassa. Suunnitteilla on Yhdysvaltain historian suurin "laittomien siirtolaisten" karkotusoperaatio.
"Kysymys on valtavasta määrästä ihmisiä. Monilla heistä on omistusasunnot ja työpaikat. He ovat saattaneet asua Yhdysvalloissa 30 vuotta", Ulkopoliittisen instituutin tutkija Maria Lindén sanoo.
Konservatiivinen Heritage-ajatushautomo on valmistellut Trumpin toista kautta varten yli 900-sivuisen uudistusohjelman, Project 2025:n. Heritagen puheenjohtaja Kevin Roberts luonnehtii sitä vallankumoukseksi, jonka avulla Yhdysvallat pelastetaan "radikaalivasemmiston otteesta".
"Se on veretön, jos vasemmisto suostuu siihen", hän sanoo Trumpin neuvonantajan Steve Bannonin The War Room -podcastissa.
Bannon ei haastatellut Robertsia itse. Hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen, koska hän kieltäytyi todistamasta kongressin valtausta tutkivassa valiokunnassa.
Project 2025:n lähtökohtana on vallan keskittäminen Trumpille. Oikeusministeriö, liittovaltion poliisi FBI, kauppaministeriö ja liittovaltion viestintävirasto on tarkoitus alistaa presidentin valvontaan ja opetusministeriö lakkauttaa kokonaan.
"Project 2025 vie jokaiselta amerikkalaiselta vapauksia ja oikeuksia", valtion työntekijöiden ammattiliiton AFGE:n puheenjohtaja Everett Kelley arvioi.
"Se vahingoittaa keskiluokkaa ja työssäkäyviä perheitä ja on uhka demokratiallemme."
Ohjelma sisältää leikkauksia köyhien ruoka-apuun ja kristillisen oikeiston vaatimia tiukennuksia aborttioikeuteen.
Yhdysvaltojen korkein oikeus kumosi kaksi vuotta sitten valtakunnallisen aborttioikeuden, joka oli ollut voimassa lähes 50 vuotta. Päätös te... -
Ruusu on maailman ikonisin kukka. Juuri siksi nykyiset lajikkeet eivät enää tuoksu. Jäljellä on vain idea tuoksusta.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Aurinko porottaa säälimättömästi, ja tavaratalon kokoisissa kasvihuoneissa lämpötila kohoaa tasaisesti. Silmänkantamattomiin jatkuvissa rivistöissä tuhannet ruusut kurottautuvat kohti valoa. Lajikkeita on valtavasti. Ääripäät: klassinen tummanpunainen ruusu, kuin suoraan isoäidin syntymäpäiväkortista, ja toisaalta supermoderni Green Island Samoa -lajike, jossa oranssin ruusun keskellä näyttää kasvavan pieni vihreä kaktus.
Ruusuja, jotka näyttävät orvokeilta, pioneilta, neilikoilta, hattaroilta tai savulohileiviltä. Fuksianpunaisia, burgundinpunaisia, ferrarinpunaisia. Kermanvärisiä, laventelinsävyisiä, valkoisia, keltaisia, oransseja, violetteja, satoja eri vaaleanpunaisen sävyjä.
Miriam Busch katselee ympärilleen ja nuuhkaisee ilmaa.
"Minä siis todella inhoan ruusujen tuoksua", hän sanoo.
"En kestä sitä edes vartalovoiteissa tai muussa kosmetiikassa."
Ei ihme. Busch on elänyt koko 27-vuotiaan elämänsä tämän aromin ympäröimänä. Hänen perheensä ja sukunsa omistavat Rosen Tantaun, jonka kasvihuoneissa me nyt hikoilemme. Saksalainen, Uetersenin kaupungissa sijaitseva Tantaun kukkafarmi - vai pitäisikö sanoa tehdas - on yksi maailman palkituimmista ja menestyneimmistä ruusujen jalostajista.
Busch on työskennellyt täällä lapsesta asti. Pienenä hän sai työskentelystä kasvihuoneissa palkaksi jäätelöä. Nyt hän tekee yrityksessä "vähän kaikkea", mutta kauppatieteitä opiskelleesta Buschista tulee tulevaisuudessa todennäköisesti Rosen Tantaun toimistusjohtaja.
"Ja siskostani ehkä operatiivinen johtaja. Mutta katsotaan nyt."
Rosen Tantaun valikoimaan kuuluu satoja itse jalostettuja ruusulajikkeita. Kukat jakautuvat kahteen pääkategoriaan: puutarharuusuihin ja leikkoruusuihin. Ne eroavat toisistaan monin tavoin.
Puutarharuusuja myydään pihoihin istutettaviksi. Niissä on jäljellä vielä ripaus vanhan maailman romantiikkaa. Monet puutarharuusut tuoksuvat, ja joissakin lajikkeissa on jopa piikit. Puutarharuusujen ominaisuudet vaihtelevat paljon lajikkeiden mukaan: jotkut tulee istuttaa aivan tietynlaiseen maaperään ja ilmastoon, toiset pärjäävät jopa Suomen vaativissa oloissa.
Leikkoruusu sen sijaan on massatuote, joka myydään kimpussa tai yksittäisenä kukkana esimerkiksi valmistujaisjuhlia varten. Siksi leikkolajikkeet tulee jalostaa mahdollisimman kestäväksi, piikittömäksi ja tasaisen väriseksi. Niiden sävy ei saa olla terälehden reunoilta erilainen kuin keskeltä, eikä kukinto saa kovassakaan auringonpaisteessa alkaa käpristyä tai haalistua.
Tässä pitkälle viedyssä jalostusprosessissa on myös menetetty jotain: useimmat modernit leikkoruusut eivät tuoksu juuri ollenkaan.
Se on hieman surullista, Busch myöntää.
Niin, markkinataloudessa ei ole tilaa romantiikalle. Ei, vaikka ruusun tuoksu liittyy olennaisesti siihen, miksi juuri siitä tuli kukkien kukka ja rakkauden symboli.
Kasveja, joista nykyruusut ovat kehittyneet, on ollut maapallolla jo miljoonia vuosia sitten. Ihmisellä ja ruusulla on pitkä yhteinen historia. Ruusuja viljeltiin Kaksoisvirtojen - Eufratin ja Tigriksen, nykyisen Irakin, Syyrian itäosan ja Turkin kaakkoisosan - alueella jo noin 5 000 vuotta sitten. Niiden asema rakkauden symbolina alkaa antiikin Kreikasta, jossa ruusu oli omistettu kauneuden ja rakkauden jumalatar Afroditelle. Romanttista mielikuvaa vahvisti kukan huumaava tuoksu.
Ruusuista valmistettiin jo tuolloin sekä ruusuöljyä että ruusuvettä. Niitä käytettiin parfyymin tapaan.
Antiikin roomalaiset olivat vielä kreikkalaisiakin suurempia ruusuintoilijoita. Heille ei riittänyt maan oma kukkatuotanto, vaan roomalaiset alkoivat tuoda kukkia Pohjois-Afrikasta. Tuossa imperiumin osassa ruusut aloittivat kukintansa kaksi kuukautta aikaisemmin kuin Italiassa. Roomalaiset rakennuttivat ensimmäiset kasvihuoneet ruusujen viljelyä varten. He käyttivät ruusua paitsi koristeena ... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Itäisellä Suomenlahdella vartioidaan Suomen ja Venäjän välistä merirajaa. Venäjä on aina ollut kiinnostunut kaakonkulman resursseista. Mereltä voidaan tulla myös laittomasti maahan.
Kevyehkö lounaistuuli puhaltaa, kun Hurpun merivartioaseman venepartio lähtee liikkeelle itäisellä Suomenlahdella, Virolahdella.
Hurpussa on Suomen itäisin merivartioasema. Siellä työskentelee reilut parikymmentä Rajavartiolaitoksen rajavartijaa vuoroissa, kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä. He valvovat Suomen ja Venäjän välistä 54 kilometrin pituista merirajaa, josta muutama sata metriä kulkee saarilla.
Vene suuntaa kohti pohjoista, ensimmäiselle rajamerkille. Yhteensä merirajalla on kuusitoista rajamerkkiä.
Kännykkään on tullut hetki sitten viesti teleoperaattorilta: Tervetuloa Venäjälle! Nettiyhteyttä ei ole. Vastarannalla, vajaan kilometrin päässä, näkyy tuuheaa mäntymetsää. Se on Venäjää.
Paikallisille metsäalue on osa vanhaa Virolahtea, joka menetettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätyttyä. Rajan taakse jäivät useiden sukujen tilat ja muistot. Nykyään siellä ei ole juuri mitään, koska alue on Venäjän rajavyöhykettä eikä sinne saa rakentaa.
Ensimmäinen rajamerkki sijaitsee lähellä "valkoista luotoa". Se näkyy jo kauas, koska luoto on kuin happohyökkäyksen jäljiltä. Merimetsot ovat paskoneet sen valkoiseksi.
Partioveneen kannella seisovat Rajavartiolaitoksen päällikkö, kenraaliluutnantti Pasi Kostamovaara ja Suomenlahden merivartioston apulaiskomentaja Mikko Hirvi. He tähyilevät valkoista luotoa ja pohtivat, miltä merimetson liha maistuu.
Makuasiaan saadaan tulevaisuudessa ehkä laajempi mielipide, sillä Petteri Orpon hallitus on päättänyt siirtää aiemmin tiukasti suojellut merimetson ja valkoposkihanhen metsästyslain piiriin.
Ensisijaisesti Rajavartiolaitosta kuitenkin kiinnostaa hallituksen kaksi erityistä lakihanketta. Niin kutsuttu käännytyslaki ja rajavartiolain uudistus, joka antaisi laitokselle mahdollisuuden käyttää rajan tuntumassa teknologiaa, jolla voidaan tunnistaa ja paikantaa esimerkiksi matkapuhelin.
Partiovene kääntää keulan etelään, suuntana Huovarin saari.
Kaksi dieselmoottoria pauhaavat äänekkäästi, ja matkavauhti 15-metrisellä veneellä kiihtyy nopeasti kolmeenkymmeneen merimailiin eli noin 55 kilometriin tunnissa.
Partiovene on vankkaa tekoa. Sillä pystyy ajamaan kovassakin merenkäynnissä. Nyt meri on rauhallinen eikä vene pomputa juuri lainkaan.
Hytissä kuluu radiotaajuudelta ajoittain eri kielillä puhetta, viestejä, joihin partiovenettä ajavat rajavartijat vastaavat, jos tarve vaatii.
Lyhyen matkanteon jälkeen radiosta kuuluu muutama sana venäjää. Venepartion päällikkö, kapteeniluutnantti Lauri Warjus toteaa, että venäläiset kollegat rajan takaa vain tervehtivät lyhyesti. Se on kuulemma tavanomaista niin merellä kuin maastossa. Kumpikin taho hoitaa työtään. Välit ovat ammattimaiset.
Huovari on yksi Suomen itäisimmistä saarista, johon pääsevät myös siviilit. Siihen vaaditaan kuitenkin Rajavartiolaitoksen myöntämä rajavyöhykelupa. Niitä myönnetään Suomen koko rajavyöhykealueelle vuosittain noin 10 000.
Rajavyöhykeluvan saa, jos siihen on esimerkiksi asumisesta, ammatista, elinkeinosta tai harrastuksesta johtuva hyväksyttävä syy. Erityisesti harrastustoimintaan liittyvissä lupahakemuksissa lupia syynätään tarkemmin. Täytyy perustella, miksi harrastuksen pitää tapahtua juuri rajavyöhykkeellä.
Karulla Huovarin saarella on Rajavartiolaitoksen muutaman kiinteistön lisäksi 27 pientä mökkiä, joita kutsutaan "kalaputkiksi".
Putkat ovat yksityisten sukujen omistuksessa. Aiemmin ammattikalastajat käyttivät niitä aktiivisesti ulkomeren kalastustukikohtina ja niissä yövyttiin. Nykyään ammattikalastusta Huovarissa ei ole ja kalaputkien käyttö on vähentynyt.
Huovarin saaren kohdalla sijaitsee rajamerkki numero kymmenen. Saari kuuluu itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Siellä olevaan Rajavartiolaitoksen tutkaan on kytketty myös kamer... -
Jos 15-vuotias lukee Charles Dickensin paksua romaania intohimoisesti, häntä takuulla kehutaan. Mutta oliko Dickens sittenkin vain oman aikansa Tiktok, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen esseessään.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Lehden tilaajana voit kuunnella koko lehden.
'Se vei mukanaan."
"En voinut laskea sitä käsistäni."
"Luin sen yhdeltä istumalta."
"En tahtonut sen loppuvan."
"Koukutti."
Tällaisia määritelmiä pidetään positiivisina, kun puhe on kirjallisuudesta ja varsinkin ajanvietekirjallisuudesta. Mitä voimakkaammin kirja pakottaa jatkamaan, sitä parempi teos on. Englannin kielessä mukaansatempaavia romaaneja kutsutaankin käsitteellä page turner, kirjaimellisesti "sivun käännättäjä".
Vastaavat ilmaisut koetaan kuitenkin negatiivisina, jos puhutaan netistä ja sosiaalisesta mediasta. Huoli somesovellusten laskelmoidusta koukuttavuudesta lisääntyy, eikä turhaan. Nekin ovat page turnereita.
Samat ihmiset, jotka uppoutuvat kesälomalla tuntikausiksi vetäviin romaaneihin, ovat huolissaan nuorista, jotka selaavat päivät pitkät Tiktokia, vaikka molempien ajanvietteiden takana toimivat samanlaiset riippuvuusmekanismit.
Vanhemmat saattavat sanoa leikillisen ylpeinä lapsestaan, että tämä on koukussa kirjoihin. Moni ei varmaankaan sano samaa lapsensa netinkäytöstä. Olen itsekin mielissäni aina, kun poikani valitsee puhelimen ruudulta tulevan ohjelman sijaan kirjan.
Miksi kirjallisuuden koukuttavuutta pidetään niin paljon parempana kuin somen koukuttavuutta?
Sokrates toteaa Platonin Faidros-dialogissa, että kirjoitettu teksti on parhaimmillaankin vain apuväline ja liiallinen lukeminen pikemminkin heikentää kuin parantaa ihmisen muistia. Sokrates vertaa lukemista lääkkeeseen, joka voi tarjota hoitoa mutta on yleisemmin huumetta tai jopa myrkkyä.
Lukemisen vaarat ovat kuohuttaneet etenkin moraalinvartijoita vuosituhansia. Filosofien lisäksi uskonoppineet ovat pitäneet viihdyttävää lukemista uhkana. Keskiajalla kirkko jopa poltti kerettiläisinä kirjoja, joita pidettiin tuhoisina ihmisille sen vuoksi, että ne huvittivat ja pitivät heitä otteessaan.
Asiaa ei yhtään auttanut romaanin lajityypin kehittyminen nykymuotoonsa 1700-luvulla ja sen nousu suureen suosioon. Viihdyttävien tarinoiden pelättiin kääntävän ihmisten huomion pois tärkeämmistä asioista ja johtavan jopa mielisairauteen.
Vaikka lukemisen hyötyjä alettiin vähitellen ymmärtää, vielä 1800-luvullakin romaaneja pidettiin monissa piireissä turmiollisina. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että lukeminen vei aikaa oikeilta töiltä ja että teoksista saattoi ammentaa epäilyttäviä vaikutteita, vaan myös siitä, että syvä uppoutuminen kirjaan koettiin vaarallisena. Lukeva ihminen ei huomannut muita eikä ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan istui nenä kiinni sivussa. Hän oli paheidensa orja.
Varsinkin nuorten naisten uskottiin olevan kirjallisuuden lumovoiman mahdollisia uhreja, koska heitä pidettiin naiiviudessaan alttiina vaikutteille. Kirjallisuuden arveltiin johtavan haaveelliseen ja epärealistiseen maailmankuvaan. Jean-Jacques Rousseau totesi 1760-luvulla julkaisemassaan Juliessa - joka sattumoisin on romaani - että sillä hetkellä, kun nainen avaa romaanin, hänestä tulee "langennut nainen".
Sata vuotta myöhemmin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryssa yksi Emman perikadon syy on kirjallisuuden häneen iskostama romanttinen ihanteellisuus.
Nykyään kirjan tilalla on puhelin ja tarinan tilalla sosiaalisen median virta, mutta muuten vaarallisuuden retoriikka on samanlaista.
Tietokirjailija Perttu Pölönen esittelee teoksessaan Saisinko huomiosi sosiaalisen median koukuttamisen mekanismeja. Niihin kuuluvat muun muassa selailun pitkittäminen lupaamalla vastauksia ja antamalla niistä vihjeitä, jotka eivät paljasta kaikkea mutta tarjoavat riittävästi, jotta kutkuttava mielenkiinto pysyy yllä. Niinpä käyttäjän on melkein pakko jatkaa skrollausta.
Menetelmä on tunnettu kirjallisuudessa vuosisatoja. Cliffhangereita käytettiin jo antiikissa ja keskiajalla, ja 1800-luvulla romaanien... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Älypuhelimet ovat maailmanlaajuinen uhka. Jos niitä ei oteta heti lapsilta pois, tulevista sukupolvista kasvaa onnettomia ja toimintakyvyttömiä.
Sosiaalipsykologi, moraalin tutkija ja eettisen johtajuuden professori Jonathan Haidt ei kaihda suuria sanoja.
"Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuudesta."
Haidt näyttää videopuhelussa virkeältä, vaikka on vasta palannut kotiin Yhdysvaltoihin Britannian-kiertueeltaan. Hän on markkinoinut kevään ajan juuri suomeksikin ilmestynyttä kirjaansa Ahdistunut sukupolvi.
Kirjan ydinväite kuuluu, että puhelimeen perustuva lapsuus on korvannut leikkiin perustuvan lapsuuden. On tapahtunut "suuri uudelleenjohdotus" - rewiring kääntyy vähän kömpelösti suomeksi.
Haidtin mukaan nopea siirtymä älypuhelimiin 2010-luvulta alkaen selittää, miksi nuorten ahdistus ja masennus ovat räjähtäneet käsiin eri puolilla maailmaa.
Viime viikot professori on tainnut saarnata jo uskoville.
"En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Minne tahansa menenkin, vanhemmat ovat kurkkuaan myöten täynnä ja järkyttyneitä siitä, mitä tapahtuu", hän kuvaa.
"Ihmisiä ei ole tarvinnut vakuutella, he ovat jo valmiita toimimaan."
Kirja on ollut myyntimenestys mutta saanut myös kritiikkiä tiedeyhteisössä.
Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Haidt yksinkertaistaa syyttäessään mielenterveyskriisistä puhelimia. Ajassamme on paljon muutakin ahdistusta tuottavaa.
Psykologi Candice Odgers arvosteli huhtikuussa Nature-lehdessä, että todisteet syy-seuraussuhteesta puuttuvat.
Hän kirjoitti, että voisi käyttää Haidtin väitteitä tilastotieteen luennoillaan malliesimerkkinä korrelaatiosta tehdystä virhepäätelmästä. Vaikka siis käyrät - älylaitteiden yleistyminen ja mielenterveysongelmat - nousisivat samaan tahtiin, toinen ilmiö ei välttämättä selitä toista.
"Luulen, ettei Odgers edes ollut lukenut kirjaani, koska hän ei tiennyt, että käsittelin siinä asiaa", Haidt sanoo.
Hän osasi kyllä odottaa kritiikkiä.
Sitä on aiemmin saanut myös aiheesta kirjoittanut psykologi Jean Twenge jonka kanssa Haidt tekee yhteistyötä. Twenge rohkeni kysyä jo vuonna 2017, ovatko älypuhelimet tuhonneet kokonaisen sukupolven.
Silloin näytön puutteesta saattoi vielä huomauttaa, Haidt sanoo. Nyt se ei ole hänestä enää oikein.
Haidtin työryhmä on koonnut tutkimustietoa myös verkkoon kaikkien arvioitavaksi. Näyttöä syy-yhteydestä alkaa hänen mukaansa olla kymmenistä tutkimuksista. Kaikissa koeasetelmissa se ei ole selvä, mutta monissa on.
Älypuhelimet aiheuttavat Haidtin mukaan sosiaalista vajetta, univajetta, tarkkaavaisuuden pirstoutumista ja riippuvuutta, ja tämä kaikki heikentää mielenterveyttä.
Koko ajatuskuvio on laajempi. Haidt näkee kaksi eri kehityskulkua, jotka yhdessä uhkaavat lapsuutta: ylisuojelu tosielämässä ja alisuojelu verkossa.
Ensimmäisen muutoksen juuret ovat jo viime vuosituhannella. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa vanhemmat ovat 1980-luvulta alkaen rajoittaneet yhä enemmän lastensa liikkumista ja vapaata leikkiä.
Haidt suomi "turvallistamisen" kulttuuria myös edellisessä kirjassaan The Coddling of the American Mind. Siinä hän ja lakimiestaustainen sananvapausaktivisti Greg Lukianoff käsittelivät opiskelijoiden heikentynyttä kykyä sietää erilaisia mielipiteitä ja epämukavia tunteita.
He syyttivät tästä esimerkiksi juuri pelokasta vanhemmuutta.
"Aikuiset ajattelevat, että lapset ovat hauraita, joten heitä pitäisi suojella kaikilta vastoinkäymisiltä ja konflikteilta. Mielestäni tämä on ristiriidassa nuorten ihmisten 'antihauraan' luonteen kanssa", Haidt sanoo.
Tuoreessa kirjassa hän avaa käsitettä vertauksella.
1980-luvulla Arizonan autiomaassa käynnistyi yltiöpäinen koe, Biosfääri 2. Tarkoituksena oli valmistautua avaruuden asuttamiseen rakentamalla keinotekoinen suljettu ekosysteemi, jossa joukko koehenkilöitä eläisi vuosia.
Hanke epäonnistui monin tavoin. Yksi ongelma oli, että puut kyllä kasvoivat nopeasti mutta kaatuivat herkästi. Luonnossa nuoret puut altistuvat ka... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kultakalan elämä näyttää yksitoikkoiselta. Se ui loputtomasti ympyrää maljassaan, ei lähde mistään eikä päädy mihinkään.
Lohdullinen puoli asiassa on se, että kultakala unohtaa kaiken nopeasti. Sen huomiojänne on vaivaiset kahdeksan sekuntia. Ehkä se näkee jokaisella kierroksella uudelta tuntuvan maailman.
Sosiaaliseen mediaan kiinni kasvanut nykyihminen ei ole keskittymiskyvyltään paljon kultakalaa kummempi. Hakukoneyhtiö Googlen laskelmien mukaan millenniaalit jaksavat paneutua yhteen asiaan yhdeksän sekuntia kerrallaan. Sen jälkeen heidän aivonsa huutavat uusia ärsykkeitä, yllykkeitä ja kiihokkeita.
Verkkomaailmaa hallitsevat digijätit käyttävät massiivista voimaansa dopamiiniriippuvaisten käyttäjien koukussa pitämiseen.
Kultakaloja eivät ole vain millenniaalit. Minäkin, keski-ikäinen setämies, uiskentelen omassa maljassani. En pysty lukemaan romaania tai katsomaan elokuvaa näpelöimättä välillä puhelintani tai tablettiani. Onko tullut uusia viestejä? Onko päivityksistäni tykätty? Ovatko kaverit laittaneet kiintoisia postauksia?
Pelkään aivojeni puolesta. Pelkään, että olen tyhmä ihminen älykkäiden laitteiden maailmassa.
Neurologi ja tietokirjailija Oliver Sacks luonnehti sosiaalista mediaa suuren luokan neurologiseksi katastrofiksi. The New Yorkerin julkaisemassa esseessä Sacks esitti synkkiä huomioita laitteidensa orjuuttamista ihmisistä, jotka elävät ääretöntä nykyhetkeä vailla hahmotusta menneestä ja tulevasta.
Kun eletty ja koettu typistyy kuvaruudun loputtomaksi ärsyketulvaksi, inhimillisestä vuorovaikutuksesta katoavat syvämerkitykset. Sacks näki digijättien orjuuttamissa nuorissa samoja piirteitä kuin potilaissaan, joiden muistijärjestelmät olivat vaurioituneet.
Jos verkkomaailma muokkaa meitä yksilöinä, se muokkaa meitä myös kansalaisina.
Kun politiikka menee Tiktokiin, Tiktok menee politiikkaan. Julkisesta keskustelusta tulee päättymätön mielenkuohujen sarja, jossa tunne nujertaa tiedon, iskulause argumentin ja anekdootti faktan.
Samalla katoavat laajemmat näköalat. Ulkopuoliset näkevät kultakalan maljassaan ja huoneen siinä ympärillä, mutta kultakala ei tiedä olevansa maljassa. Se luulee, että maljan seinämien rajaama pieni kaistale todellisuutta on koko maailma.
Kirjapainotaidon keksiminen oli aikoinaan suuri yhteiskunnallinen mullistus. Se avasi mahdollisuuden siirtyä valistusfilosofien johdatuksella uskonnon aikakaudelta järjen aikakaudelle.
Perinteiset tiedotusvälineet alkoivat kertoa tärkeistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden taustoista. Samalla ne loivat perustaa julkiselle keskustelulle, jossa - ainakin ihanteiden tasolla - kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta ei omiin faktoihinsa.
Nykyisessä digiympäristössä perinteiset tiedostusvälineet menettävät asemiaan, eikä julkisen keskustelun tueksi ole mahdollista luoda samanlaista yleiskatsauksellisuutta kuin takavuosikymmeninä.
Jokainen sosiaalisen median kultakala ui omassa maljassaan, jokaisella on oma versionsa Facebookista, Instagramista, Tiktokista ja X:stä. Ei ole yhteistä tilaa, on vain maljojen välinen avaruus, jossa on paljon kohinaa mutta vähän signaaleja.
Onko julkinen keskustelu muuttunut typerämmäksi?
Kysymys on perusteltu. Poliitikot ja kansalaiset ovat ihmisiä, ja ihmisyyteen kuuluu typeryys siinä missä viisauskin. Jos syntyy kulttuurin muoto, jossa reaktio syrjäyttää reflektion, typeryys pääsee helpommin niskan päälle kuin viisaus.
En kuitenkaan usko, että poliitikot ja kansalaiset olisivat läheisessä tai kaukaisessa menneisyydessä olleet viisaampia kuin nykyisin. Sellainen käsitys syntyy valikoivan muistin luomasta harhasta.
Typeryys on ihmiskunnan uusiutuva luonnonvara. Michel de Montaigne kuvaili sosiaalisen median henkiset toimintamekanismit jo 1500-luvulla:
"Ihmiset eivät yleensä pyri mihinkään yhtä voimakkaasti kuin tuomaan esille omat mielipiteensä. Kun tavanomaiset keinot pettävät, lisäämme niihin käskyjä, voimaa, tulta ja miekkaa.... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Aluksi Jukka Hautamäki ajatteli olevansa pikkumainen. Hän oli tehnyt mediataideteoksen yhteistyönä, ja toinen taiteilija mainosti sitä sosiaalisessa mediassa päivityksillä, jotka oli kirjoitettu minä-muotoon. My art installation, minun installaationi.
Hautamäen mielestä olisi pitänyt puhua me-muodossa.
Hän kysyi silloiselta puolisoltaan, oliko kohtuuton.
Jonkin aikaa jahkailtuaan Hautamäki lähetti yhteistyökumppanille sähköpostia. Hän halusi tietää, mistä oli kysymys. Taiteilija vastasi ystävällisesti, lupasi korjata asian.
Seuraavana päivänä ilmestyi taas minä-muotoinen päivitys. Nyt Hautamäki kysyi jämäkämmin. Kyse oli tasapuolisesta yhteistyöstä, ei mistään assistentin roolista.
Taiteilija ei enää vastannut. Hän sulki Hautamäen kaikista kanavistaan.
"No, sitten tietysti ajattelin että… miksi se reagoi tolla lailla."
Hautamäki alkoi kysellä tuttaviltaan, joiden tiesi tehneen yhteistyötä saman taiteilijan kanssa. Ala on pieni, kaikki tunsivat toisensa ja toistensa projektit.
Oliko ollut jotain erikoista? Outoa?
Kaikilla, joiden kanssa Hautamäki puhui, oli ollut ongelmia, useiden vuosien ajan. Taiteilija oli esitellyt yhteistöitä systemaattisesti ominaan nettisivuillaan, ansioluettelossaan ja esityksissään. Yksi oli yrittänyt Hautamäen tavoin kirjelmöidä aiheesta - just to be clear - mutta mikään ei ollut muuttunut. Kaksi oli lopettanut yhteistyön kokonaan.
Hautamäki huomasi, että sitä mukaa kun hän kyseli, taiteilija alkoi muutella eri sivustojen tietoja. Ilmeisesti kyselyt olivat tulleet hänen tietoonsa. Sooloprojekti muuttui yhteistyöprojektiksi cv:ssä ja Aalto-yliopiston tutkimustietojärjestelmässä.
Hautamäki ja toinen mediataiteilija, Mikko Laajola, alkoivat pitää kirjaa muutoksista, kaivaa vanhoja versioita nettiarkistosta. Tietojen muuttelu ei vaikuttanut heistä korjaustoimenpiteeltä vaan peittelyltä.
Joulukuussa 2020 taiteilija julkaisi tutkimusartikkelin arvostetussa Leonardo-journaalissa. Siinä tutkittiin yhteisteosta, josta taiteilija oli luvannut kreditoida erästä kolmatta tekijää. Nimi löytyi vain kiitoksista.
Hautamäki ja Laajola tekivät Aalto-yliopistolle ilmoituksen hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta.
"Hän lähtee yhteistöihin ja antaa muiden tehdä likaisen työn, jättää tekijät kreditoimatta ja väittää teoksia omikseen tietyissä yhteyksissä (akateemisissa töissä, portfoliossa & ansioluettelossa ja mitä todennäköisimmin rahoitushakemuksissa)", he kirjoittivat.
Sellaista kutsutaan anastamiseksi.
Hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyjä tulee Suomessa esiin melko vähän. Viime vuonna yliopistot ja ammattikorkeakoulut tiedottivat Tutkimuseettiselle neuvottelukunnalle Tenkille 38 selvittämästään tapauksesta, joista 11 todettiin loukkauksiksi.
Loukkaukset jaotellaan vakavuuden mukaan. Vilppiä löydettiin seitsemästä tapauksesta, piittaamattomuutta kolmesta, vastuutonta menettelyä yhdestä.
Ennen kuin Tenkiltä voi pyytää lausuntoa, koulujen on pitänyt selvittää asiaa itse. Ilmoituksen saatuaan koulun rehtori päättää esiselvityksen aloittamisesta, sitten tarvittaessa varsinaisen selvityksen aloittamisesta.
Jos osapuolet ovat tyytymättömiä lopulliseen päätökseen, he voivat valittaa Tenkiin. Itsesääntelyjärjestelmä toimii samaan tapaan kuin mediaa säätelevä Julkisen sanan neuvosto.
Tenk ei tilastoi lausuntojaan niin tarkasti, että olisi mahdollista sanoa, kuinka monta taidealojen loukkausta se on käsitellyt.
"Niitä ei ole eritelty juuri siksi, että ne olisi helppoa yhdistää ja jäljittää. Niitä on niin vähän, että ne ovat yhden käden sormilla laskettavissa", Tenkin pääsihteeri Sanna-Kaisa Spoof sanoo.
"Ja ne ovat vähän, tuota, omanlaisiaan."
Eivät niinkään tulkinnanvaraisuuden takia, Spoof sanoo varovasti.
"Sanoisinko nyt näin, että…"
"Hyvin usein näissä ei ole mukana pelkästään se asia, vaan ne henkilöt ovat kiistassa keskenään. Motiivina voi olla myös jotakin muuta kuin puhtaasti tiedettä tai taidetta."
"Mutta se ei tiete... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Kun ulkoasiainneuvos Jari Vilén siirtyi syyskuussa 2023 Suomen Kanadan-suurlähettilääksi, hän puhkui intoa.
"Odotan pääseväni tutustumaan Kanadan erilaisiin alueisiin, sekä sykkiviin suurkaupunkeihin kuin kauniiseen luontoon. Ennen kaikkea haluan tutustua kanadalaisiin ja luomaan uusia siltoja Kanadan ja Suomen välille", hän lausui ulkoministeriön tiedotteessa.
Lähes päivälleen puoli vuotta myöhemmin paljastui, että ministeriöön oli tullut seitsemän lähetystön työntekijän lähettämä kirje, aiheena suurlähettilään toiminta. Asiakirjassa oli Ilta-Sanomien mukaan yhdeksän sivua ja 15 teemaa. Niihin lukeutuivat epäsopiva koskettelu, seksuaalissävytteiset huomautukset ja uhkaava käytös.
Vilénin väitettiin esimerkiksi vitsailleen, ettei hän ollut vielä testannut kenenkään kanssa virka-asuntonsa vierashuoneen sänkyä. Autonkuljettajaa hänen kerrottiin vaatineen ajamaan päin punaisia.
Oli myös asiattomia kommentteja etnisistä ja seksuaalisista vähemmistöistä. "Te kaikki tiedätte, mitä se tarkoittaa, kun miehellä on kaksi korvakorua", hänen kerrottiin arvioineen sikäläistä virkamiestä.
Kirjeen mukaan suurlähettilään käytös oli aiheuttanut henkilökunnassa stressiä, unettomuutta ja fyysisiä oireita. Työntekijät vaativat ministeriötä puuttumaan asiaan pikaisesti.
Allekirjoitusten kohdalla ei lukenut henkilöiden nimiä.
Ensimmäinen ilmoitus koetusta häirinnästä oli tullut Ottawasta yli kuukausi aiemmin. Sen tekijä oli kertonut henkilöllisyytensä. Myöhemmin kaksi muutakin työntekijää ilmoitti Vilénin käytöksestä nimellään.
Ulkoministeriön selvitysryhmän raportti suurlähettilään toiminnasta valmistui huhtikuussa.
"Työyhteisössä on vakavia ongelmia, jotka johtuvat edustuston päällikön epäasiallisesta toiminnasta. (- -) ongelmat ovat alkaneet uuden päällikön aloitettua tehtävässään", ilmenee raportista.
Selvitysryhmän mukaan Vilén oli vitsaillut syrjivästi ja seksuaalisesti värittyneesti sekä kosketellut naisia asiattomasti. Yksittäiset tapahtumat olivat olleet lieviä, mutta niiden toistuminen ja kohdentuminen naisiin täyttivät epäasiallisen käytöksen ja seksuaalisen häirinnän määritelmät.
Häirintä on lain mukaan jatkuvaa ja järjestelmällistä toimintaa, joka aiheuttaa sen kohteena olevalle henkilölle terveydellistä haittaa tai vaaraa.
Selvitysryhmä katsoi lisäksi, että suurlähettiläs oli arvostellut henkilökunnan työsuorituksia asiattomasti.
Vilén kiisti syytökset, mutta ryhmä ei pitänyt kiistämisiä uskottavina. Se pyysi ministeriön johtoa tekemään johtopäätökset tarvittavista jatkotoimista.
Toukokuun alussa Vilén ilmoitti palaavansa kesällä Suomeen. "Olen vilpittömän pahoillani siitä mielipahasta, jota toimintani on osalle henkilökuntaa aiheuttanut", hän kirjoitti Facebookissa.
Diplomaattisuus tarkoittaa kohteliasta ja hienotunteista käytöstä. Sellaista edellytetään henkilöiltä, jotka edustavat maataan eri puolilla maailmaa.
"Etsimme joustavia joukkuepelaajia, joilla on hyvät vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot", lukee ulkoministeriön diplomaatteja valmentavan Kavaku-kurssin esittelysivulla.
Kaikki eivät täytä vaatimuksia tosioloissa. Myös muissa Suomen edustustoissa on ollut päälliköitä, jotka ovat käyttäytyneet asiattomasti.
Ulkoasiainhallinnon virkailijayhdistyksen entinen puheenjohtaja Juha Parikka kertoo pohtineensa pitkään sitä, mikä laukaisee huonon käytöksen joissakin suurlähettiläissä.
"Minusta ongelman ydin piilee siinä, että heidän omat esimiehensä ovat kaukana Suomessa. Osa kokee olevansa jumalasta seuraavia ja voivansa tehdä mitä tahansa. Huonot luonteenpiirteet nousevat esiin", hän sanoo.
Moni pitää ongelman juurisyynä tapaa, jolla suurlähettiläät nimitetään. Valinnoista ei tehdä muistioita eikä niitä perustella, vaan presidentti nimittää lähettiläät ministeriön esityksestä. Henkilön johtamistaitoja ei välttämättä aina huomioida.
Ulkoasiainhallinnon työntekijöiden kokemukset huonosta kohtelusta ovat jokseenkin yhtä yleisiä kuin muualla valtiolla... -
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Huhtikuussa 2022 avasin äidin laskun apteekista. Laskut oli käännetty minulle, koska äiti asui ympärivuorokautisessa hoivakodissa Tampereella. Olin siirtänyt ne suoraveloitukseen ja myönnän, että pitkät lääkelaskut olivat jääneet lukematta.
Paitsi nyt. Silmään pisti risperidoni laskun toisella sivulla.
Tiesin, että risperidoni on psykoosilääke, mutta eihän äiti sairastanut psykoosia. Terveyskirjaston sivuilta luin, että risperidoni on ainoa psyykenlääke, jota voidaan käyttää "erityistapauksissa lyhyitä aikoja aggressioiden ja psykoottisten oireiden lievittämiseen Alzheimerin tautia sairastavilla".
Äiti sairasti Alzheimerin tautia ja osteoporoosia.
Kaivoin esiin hänen paperinsa. Risperidonia hän oli syönyt kauan, ainakin kuusi vuotta.
Tutkin apteekin laskua tarkemmin. Äiti sai melatoniinia nukahtamiseen. Laastarina voimakasta kipulääkettä buprenorfiinia, jonka haittavaikutuksena on esimerkiksi ummetus, ja ummetukseen makrogolia. Asetyylisalisyylihappoa, joka on tulehduskipulääke, ja lansopratsolia, jolla ehkäistään tulehduskipulääkkeen aiheuttamaa mahahaavaa.
Ja niin edelleen. Yksin maaliskuussa 82-vuotiaalle äidilleni oli ostettu toistakymmentä lääkettä. Siis muistisairauteen? Vaikutti myös siltä, että lääkkeiden haittoja lääkittiin toisilla lääkkeillä.
Ikääntyminen lisää lääkitystä. Vanhat sairaudet äityvät ja uusia diagnosoidaan, ja niitä hoidetaan jopa usealla lääkkeellä. Näin on päästy siihen, että joka viides yli 75-vuotias käyttää yli kymmentä lääkettä, mitä kutsutaan merkittäväksi monilääkitykseksi.
Mukana on usein psyykenlääke. Laitoksissa kahdella kolmesta ja kotona asuvista joka kolmannella, Hanna-Maria Roitto sanoo. Hän on geriatrian erikoislääkäri, jonka erikoisalaa ovat muistisairaudet.
Eniten kuluu uni- ja rauhoittavia lääkkeitä, sitten mieliala- ja psykoosilääkkeitä.
Hoivalaitosten asukkaista yhdeksällä kymmenestä on muistisairaus, mikä vain lisää entisestään psyykenlääkkeiden käyttöä. Mutta miksi?
Selitys löytynee muistisairauksien neuropsykiatrisista eli käytösoireista, joita yritetään taltuttaa "mieltä tasoittavilla" lääkkeillä. Lähes jokaisella muistisairaalla on jossain vaiheessa käytösoireita, kuten vaeltelua, huutelua, ärsyyntymistä, apatiaa, masennusoireita, tarpeetonta riisumista tai tavaroiden kätkemistä.
Niihin edes risperidoni ei auta.
Käypä hoito -suosituksen mukaan muistisairauden ensisijainen lääkehoito on muistisairauslääke ja käytösoireissa lääkkeettömät keinot. Niitä ovat esimerkiksi psyko- ja muisteluterapia, liikunta ja hyvä perushoito, jossa hoitajalla on aikaa jutustella tai viedä ulos.
Tai musiikin kuuntelu, Roitto sanoo. Hän ottaa esimerkiksi dokumenttielokuvan Alive Inside, jossa muistisairaat heräävät eloon, kun kuulevat lempimusiikkiaan.
Tärkeintä on, että tekemistä ja virikkeitä riittää, jolloin myös nukuttaa ilman lääkkeitä.
Eihän siitä mitään tulisi, jos luomuna hoidettaisiin, äidin hoitaja totesi kerran. Sanat kuvastavat iäkkäiden hoitokulttuuria, joka on vahvasti lääkekeskeinen.
Se näkyy. Alzheimerin tautia sairastavista joka kolmas käyttää bentsodiatsepiineja ja niiden kaltaisia rauhoittavia lääkkeitä, useampi kuin joka neljäs masennuslääkettä ja joka kolmas psykoosilääkettä, geriatrisen lääkehoidon professori Sirpa Hartikainen ja lääke-epidemiologian dosentti Heidi Taipale kirjoittivat vuonna 2017 Duodecim-lehdessä.
Psyykenlääkkeitä tulisi käyttää vain hankalimpiin psykoosin ja aggression oireisiin, joihin voi liittyä itsen tai toisten vahingoittamista. Niitä risperidoni voi vähentää, kansainvälisen tutkijaverkoston Cochrane-katsauksessa todetaan.
Muuten psykoosilääkkeiden teho muistisairauden hoidossa on vaatimaton.
Cochrane-katsauksessa todetaan edelleen, että myös masennuslääkkeiden hyöty muistisairaille on sangen vähäinen. Uni- ja rauhoittavien lääkkeiden tehosta ei ole edes tutkimusnäyttöä, Hanna-Maria Roitto kirjoitti vuonna 2021 Duodecim-lehdessä.
Haittoja kyllä löytyy. Esimerkiksi n...
